Kyynel silmäkulmassa

Kaikki kaatuu, romahtaa. Olen yrittänyt pysyä pystyssä. Päivä kerrallaan.
Kaaduin, en tiedä pääsenkö ylös.
Kun kaikki menee pieleen, onko mitään järkeä edes yrittää?

Ylppärit meni huonosti. Eihän mulla koskaan edes ollut tulevaisuutta.

Throwing up is the only thin I can do

Viimeisiä päiviä Itävallassa.. Sekavat fiilikset taas vaihteeksi. Välillä tuntuu että en kuulu joukkoon, välillä taas melkein kuulun. Joukkoon kuuluminen on minulle ehkä tärkeintä. Tällä hetkellä en kuitenkaan tunne kuuluvani mihinkään porukkaan. En tiedä mikä minussa sitten on vikana.. Olenko liian ruma, läski vai onko käytöksessäni jotain..

Yllätin itseni kaksi päivää sitten oksentamassa lounaan. Seurauksena liiasta syömisestä ja pullottavasta vatsasta. Ja nyt olen jokaisen ruokailun jälkeen päätynyt vessaan.. En ole kuitenkaan kaikkea oksentanut. Vain suurimman osan.

Ahdistus kasvaa mitä lähemmäksi lähtöpäivä saapuu. Eilen tuli jonkinlainen ahdistuskohtaus bussissa. En pystynyt hengittämään kunnolla.

Nyt tiedän etten kuulu porukkaan. Olen vain kiusallinen henkilö josta halutaan eroon. Henkilö jonka kanssa ei haluta olla.

Haluan juoda. Kun olen juonut pikkasen, olo on kevyempi ja ahdistuksesta ei tietoakaan. Pystyn jotenkin olemaan oma itseni.

Ajatuksen virtaa

Aina kun luulen olevani pohjalla, putoan hetken päästä vielä alemmas. Kuinka kauan ihminen voi pudota?

Kettingit ympärillä tuntuvat kiristyvän. Ne puristuvat ihon läpi. En pysty olemaan paikalla. Tänään myös ahdistus nosti päätään oikein kunnolla pitkästä aikaa..

Kaikki on sekavaa, asiat sulautuu yhdeksi. Niistä on vaikea saada kiinni

Tyhjä pää, tyhjät silmät

14 päivää. 14 päivää, ja lähtö Itävaltaan. En voi uskoa sen päivän olevan jo niin lähellä. En jaksa uskoa, että itse olen vielä täällä. Kesällä vain työ on pitänyt minut pinnalla. Vaikka välillä nukahdin kyyneleet kuivuneena poskille, siellä oli parempi olla kuin monessa muussa paikassa. Nyt kun kaikki leirit ovat minun osaltani ohi, olo on tyhjempi kuin aikoihin. Tuntuu että olen pudonnut jotenkin tyhjän päälle. Pitäisi lomailla. Mennä jonnekkin, pitää hauskaa, rentoutua, ja samalla pitäisi tehdä kaikkia niitä asioita kotona joita ei ehdi tekemään muulloin vuodesta.

Haluisin mennä tekemään jotain kavereiden kanssa, mutta olen työntänyt tärkeimmät ystävistäni pois. Kyllä, se sattuu minuun, mutta näin on kuitenkin heille järkevästi ajateltuna parempi. Ei tarvitse enää kestää sitä vuoristorataa mitä oli minun kanssani. Ei tarvitse kuunnella enää sitä ruikutusta. Parempi heille näin. Enkä usko, että äiti tykkäisi siitä, että lähtisin taas jonnekkin. Olen ollut kuitenkin viikot poissa.

Nyt tekisi mieli viiltää, lyödä, tai lopettaa vihdoin ja viimein tämä kaikki. Tiedän että olen puhunut siitä monet kerrat. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole oikein enää mitään mikä pitäisi minut täällä..
Voisimpa vetää edes pään täyteen..

Mä en totta oo

Ne sanoo mä oon keijukainen
Ne sanoo mä en totta oo
mä oon joku outo tulokas
uusi asukas, niin ne puhuvat
Ne sanoo mä oon menninkäinen
En lihaa enkä verta oo
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Ne sanoo että maiset murheet ei paina mua ollenkaan
Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua
Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan
Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Haavoitun, kun mua pitelet noin, kipu vain voimistuu
Oisin sun nyt kun haluat pois ja ovi vain sulkeutuu

Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen, kuolevainen

Sekavaa päivittelyä

Mä en tiiä miten mul menee. Tekisi mieli itkeä, huutaa, nauraa ja kiljua, mutten silti tunnista omaa oloani.
Vaikka täällä leireillä onkin ystäviä kanssani ohjaajina ja on ollut mukavaa aikaa, en osaa elää niissä hetkissä. Sisällä on musta-aukko, tyhjä ja imee kaiken sisälleen, kun taas ulkokuori nauraa ja pitää hauskaa.

Black outteja tulee yhä useammin ja pää lyö muutenkin tyhjää. En tiedä miten olisin.

Työnnän taas ihmisiä pois. Anteeksi siitä. En sitä haluaisi, mutten vain saa pidettyä kehenkään yhteyttä. Takaraivossa ajatukset käskevät unohtamaan kaiken vanhan ja juoksemaan kauas pois. Sitä haluaisinkin..

Leirielämää

Vaikka oon leirillä töissä, ei olo ole helpottanut kuin hetkittäin. Välillä olo on kevyt, mutta tyhjä. Silloin pystyn nauramaan jotenkin ja esittämään helpommin vahvaa. Välillä, niin kuin nyt, asiat eivät ole läheskään niin hyvin. Käytiin parin ohjaajien kanssa kaupassa, eikä ajaminen mennyt ollenkaan nappiin. Kaikki mahdollinen meni pieleen, mutta se ei ollut kiinni autosta, vaan minusta. (Tiedän monen nyt ajattelevan ettei minulle olisi pitänyt koskaan myöntää ajolupaa.. jopa omasta mielestä). Se laukaisi sen, että viikonlopun tapahtumat jotka olin onnistunut sysäämään mielestäni pois, eivät suostu lähtemään. Vaikka yritän miten, eivät muistot epäonnistumisestani lähde pois. Ruoskin niillä itseäni yhä uudestaan ja uudestaan. En anna itselleni armoa..

Sunnuntaina sain viestin äidiltä, että voin tulla hakemaan tavarani. En ole miettinyt sitä sen enempää, mutta nyt en saa sitä mielestäni ollenkaan. Kaikki vihaavat minua.. Veikkaisin, että jos en olisi täällä leirillä, voisin tehdä oikeasti jotain peruuttamatonta.

Paska päätös

Vihaan päättäreitä. Vihaan saada todistuksia. Vihaan sitä ilmettä jok äidillä on kun se näkee vuosi vuodelta paskempia todistuksia. Ja sitä saarnaa.

Tiesin että tästä tulee paskin todistus koskaan.. Tältä lukuvuodelta kaksi 4 ja viisi K merkintää.. Nelosia ekalta vuodelta jo kaksi. Muuten skaala nelosista ysiin. Keskiarvo 7,7.
Yritin viivytellä todistuksen kanssa. Vetosin nukkumaanmenoon. Tiesin kuitenkin, että äiti meni wilmasta katsomaan.. En tiedä luuliko äiti etten kuullut mitä hän sanoi, mutta kuulin kaiken, tai ainakin melkein. Yritin peittää korvani. Saan kuulla huomenna kunniani. En halua huomisen tulevan..
Tiedän etten osaa puolustautua. Tai no, mitä puolustauduttavaa on.. olen täysi paska.
Itkin todistustani varmaan kolme tuntia koulussa, kaverit yrittivät lohduttaa. Ja nyt ainakin tunnin sängyssä. En halua kuula äidin sanoja.

Sydän lyö tuhatta ja sataa. On tukalan kuuma. Hengitys kulkee jotenkin. Haluan pois..

Nyt seison reunalla, mä olen valmiina

Ihmiset nauraa ja oottaa kesää.
Sitä kun aurinko paistaa ja vesi on lämmintä. Linnut laulaa ja ei ole koulua.
Itse näen tulevan viikon mustana aukkona. Kaksi koetta, inssi, retkipäivä ja sitten todistus.. en halua näyttää kuinka kursseja jäänyt suorittamatta, kuinka numerot laskenut. Pelkään..
En ole selvinnyt koeviikosta kunnialla, en lähimainkaan. En ole lukenut, kurssitöitä tekemättä, kursseja kesken (joudun käymään ensivuonna uudestaan) jne. Olen epäonnistunut totaallisesti.

Pitäisi lukea Taikatalvi, joka piti olla luettuna huomiseksi. Onneksi vain 100 sivua. Kyllä mä vielä ehdin jos en nukahda. Väsyttää niin paljon. Haluaisin vain nukkua.

Pitäisi vastata viesteihin. Osa on kavereilta, osa tärkeitä asioita koskevia. En jotenkin pysty. Luen viestit, meinaan vastata mutten saa mitään aikaiseksi -> jätän asian myöhemmäksi = unohdan kokonaan ja sitten kun muistan, yritän uudestaan mutten saa taaskaan mitään aikaiseksi. Noidan kehä valmis.

Asiat on helpompi lakaista nurkkaan, yrittää olla miettimättä niitä.

Syömiset menneet taas päin helvettiä. Aivot tuntuvat käyvän vain tyhjäkäyntiä. Teen siis asioita vaikka aivot nukkuvat. Se on erittäin outo tunne. Kuin joku muu liikuttaisi kehoani.

Yritän jaksaa, olla vahva. Se vain välillä on niin hemmetin vaikeeta..

22.5.2015

Aamusta se lähtee. Mä meikkaan ittelleni maskin, vaatteet toimii kulisseina. Mun pitää näyttää että pärjään. Peittää väsyneet silmät.
Aamulla herään ja toivon iltaa jolloin voin taas nukahtaa.
Mä pysyn kotona koulun jälkeen, muut pärjää ilman mua. Onhan ne suunnitellutkin taas kaikkea. Ilman mua.
En saa romahtaa. En saa.. En saa..
Mä puren huulta ja estän kyynelten kipumisen silmäkulmiin. Vedän henkeä ja nostan katseeni. Peilikuva tuijottaa. Olenko se minä? Se ei tunnu todelliselta. Mikään ei ole tuntunut hetkeen. Auringon paiste ei tunnu mukavalta, eikä valo piristävältä. Kesäinen auringon valo ei tunnu kirkkaalta, päin vastoin. Se tuntuu jotenkin harmaalta tai unelta.
En saa asioista kiinni. Ne lipuvat sormien lomista. Vaikka yritän juosta niiden perään, ne lipuvat yhä kauemmaksi mitä kovempaa yritän. Pyörin ympyrää.
Ja kun ilta saapuu, pesen maskin pois ja riisun kulissit. Suljen silmät ja uppoudun pimeyteen.

Se syö mut sisältä

Kuinka kauan kestää ennen kuin romahtaa? Kuinka pitkään jaksaa esittää? Kuinka kauan voi toimia kuin robotti?

Koeviikko. Tänään olisi pitänyt palauttaa äikän etätyöt. En pystynyt. Tarkoitus oli tehdä ne ja palauttaa koulun jälkeen. En pystynyt. Silmiä kirveli väsymyksestä, aivot toimivat kuin hidastetussa elokuvassa. Kaikki tuntuu oudolta. Arvatkaa olenko siis harjoitellut huomiseen matikan kokeeseen? Integraalilaskentaa. Hyvä jos osaan edes perusasiat. Kaikki tuntuu heprealta. En saa mistään otetta. Tiedän etten tule pääsemään tätä kurssia läpi, tiedän että tehtävien palauttamatta jättäminen huonontaa reippaasti äikän numeroa. En vain jaksa välittää.

Virallisesti täysi-ikäinen

Haluun kadota.
Muuttua pienen pieneksi.
Sulautua ympätistöön, kuihtua pois näkyvistä.
Haihtua kuin tuhka tuuleen, hypätä tuulen selkään.
Uppoa aaltoihin.
Haluan vain lakata olemasta..

Yötreeniä

Loma mennyt ahmiessa. Monta kertaa on tehnyt mieli oksentaa kaikki ulos, mutta mahdollisuutta ei ole ollut. Piti siis lisätä liikunnan määrää.
Tänään:
Noin..
300 vatsaa
200 selkää
200 reittä
30 punnerrusta
3 leukaa (ennen saanut vain yhden päivässä!!)

Tein puolet aikaisemmin päivällä ja puolet nyt illalla. Olen ihan suhteellisen tyytyväinen, vaikkakin ruuan laadussa ja määrässä olisi paljon parannettavaa. Nyt kuitenkin kesä tulossa, joten voin pikkuhiljaa vähentää lihan ja lisukkeiden määrää ja yrittää peittää lautasen ennemmin salaatilla.

I don't know what I feel

Tunnin olen maannut sängyssä ja itkenyt. En edes tiedä miksi. En saa nukuttua. Hereillä ollessa keho kuluttaa enemmän kaloreita (varsinkin jos liikkuu)kuin maatessaan paikoillaan.. Istun/makaan siis sängyllä ja yritän jotenkin kuluttaa niitä satoja kaloreita jotka olen tänään pistänyt kurkustani alas. Pian lihaskuntoa, kunhan saan kyyneleet kuriin.

Olen jutellut kahden kaverin kanssa tänään. Toinen jouui ambulanssilla sairaalaan. Pääsi kyllä kotiin. Toisen kanssa en ole jutellut vähään aikaan. Molemmat kysyivät miten päivä mennyt. Päässä myllersi miljoona asiaa. Asioita joita en saanut sanoiksi, lauseiksi. Vaikka miten yritin, en voinut laskea kulissejani. Olen ollut aina se vahva joka kyllä pärjää, niin olen tänäänkin. En saa romahtaa vaikka mikä olisi. En saa..

Kävin eilen vaa'alla, se näytti 300 gramman pudotusta! Tiedän, että tämän (tai oikeastaan eilisen..) päivän jälkeen se näyttäisi +3 kg. Katsotaan josko pääsisin ja uskaltaisin punnita itseni taas tänään.

Unelmaa kohti!

Parin päivän aikana on tapahtunut tunteiden puolella paljon. Tunteita koettu laidasta laitaan.

Eilen ahdistus, turhautuminen, uupumus jne. olivat suuri osa päivääni. Meinasin romahtaa koulussa, sain vaivoin pidettyä kyyneleet kurissa kavereiden lähellä. Musiikkilinjan ja kuoron konsertin aikana kyyneleet kuitenkin vierivät poskia pitkin. Ahdistuskin oli korkealla. Olo helpottui kun sain tietyt ajatukset työnnettyä nurkkaan. Ne eivät siellä nurkassa kuitenkaan kovinkaan pitkään pysyneet, vaan kohta olin taas puremassa poskia ja huulia etten itkisi.

Tänään olo ei ollut kovin hyvä, parempi kuitenkin kuin eilen. Kuljen sumussa. En muista maanantaista, tiistaista tai keskiviikosta kunnolla mitään. Pakko keskittyä pitkään, että muistan jotain, jonka avulla hahmottaa päivää.

Onnistuin melkein täydellisesti suunnitelmissani syömisten suhteen! Olen onnistunut skippaamaan lämpimät ruuat nyt neljänä päivänä ja olo ollut sen suhteen mikä mainioin! Paitsi eilinen hillomunkki minkä kaupan myyjä tuputti eilen kylän kaupassamme ja isän silmien alla en voinut kieltäytyä, sekä tämän päiväinen tippaleipä olivat iso moka. Tunsin joka suupalalla kuinka niissä olevat rasvat imeytyvät kehooni.. Vatsa kramppasi hiukan, mutta se morkkis ja halu oksentaa olivat pahimmat. Pääni sisällä ääni kertoo totuuden: olen possu.
Kuitenkin suhteellisen tyytyväisenä uskalsin mennä vaa'lle. Se näytti 49,6 kg ilman vaatteita!!! Olin aivan sata varma että se näyttäisi yli 55 kg. 49,6 kg!!!!! Haluan huutaa, kiljua, pomppia! Pääsin ainakin hetkellisesti alle 50 kilon!! Melkein 4 kiloa pudotettu matkalla. Tai oikeastaan yli, jos lasketaan siitä 54 kilosta mihin onnistuin lihoamaan. Tiedän, että osa tulee takaisin kun nyt lomalla on pakko syödä.. Jos saisin itse päättää, en koskisi lämpimään ruokaan pitkällä tikullakaan. Kotona pakko.. Tänään oli onni matkassa, sillä porukat lähtivät pankkiin kun aloin syömään. Sain heitettyä kaiken vessanpöntöstä alas. Toivon painon jatkavan laskua samaan tahtiin. Olen tällä hetkellä niin taivaassa. Pääsin kuin pääsinkin alle 50 kilon!
Nyt pitäisi saada jotenkin porukoille selitettyä herkkulakko, johon kuuluu myös hampparit ja pizzat jne. Kyllä tämä tästä!

Pidemmät kuulumiset

Kolmas postaus jo tänään.. tiedetään.. oli vain pakko tulla kertomaan nyt kolmen päivän putkesta syömisten kanssa. Vaa'lle en ole uskaltanut nousta vielä. Tiedän, että paino huitelee jossain korkeissa lukemissa, näen ja tunnen sen. Iso syy siihen ollut niin väsynyt olo ja siitä seurannut suursyöminen.. Nyt en ole kuitenkaan kahteen päivään syönyt lämmintä ruokaa ja huomenna tämä toivottavasti tulee jatkumaan! Olen syönyt aamiaisen (n.4-7 minis muroja, joissa on hieman suklaata + maitoa) joka aamu.

Koulussa meni maanantaina omena ja välipalapatukka, illalla tavallinen pieni pulla, kit-kat patukka tutuilla ja kotona paahtoleivän siivu. Liikaa!!

Tänään pärjätty aamiaisella koko päivä. Kävin myös pelaamassa korista ja sählyä kavereiden kanssa melkein kaksi tuntia.

Huomenna olisi tarkoituksena syödä myös vain aamiainen, tai maksimissaan kotona banaani aamiaisen lisäksi illalla. Ei muuta. Saa nähdä kuinka hyvin onnistun suunnitelmassa..

Tänään ei sitten ollutkaan nupoa. Menee varmaan seurava kerta toukokuun puoleenväliin, mutta eihän se minua haittaa.

Retkahdin viiltämään kaksi pintanaarmuja syvempää viiltoa. Eivät nekään syviä ole, syvempiä kuin naarmut. Panadolia meni se 4 000mg, eli 4g. Meinasin ottaa enemmän.. Teki mieli tyhjentää koko purkki ja sen jälkeen viiltää käsi täyteen suloisia viiltoja. Kuvittelin sen jo mielessäni.. Haistattaa maailmalle paskat ja olla välittämättä enää yhtään kenestäkään, yhtään mistään. Haluaisin romahtaa, itkeä, huutaa, kertoa tästä jollekin. En uskalla. Vetäisin muut vain mukanani pohjalle.. Ja osa minusta haluaa pitää sen sisälläni, omana salaisuutenani. Vaikka miten yritän, puhuminen näistä asioista kenenkään kanssa saa kulissit nousemaan heti vahvoina pystyyn, enkä voi niitä kaataa.. En pysty, en ole tarpeeksi vahva..

Vappuna olisi kavereiden kanssa hauskaa tiedossa. Porukalla viettämään yötä jonnekkin ja pitämään hauskaa. En ole menossa. En pysty. Perun varmaan lauantain ratsastustunninkin, täytyy katsoa jaksanko lähteä vai jäänkö kotiin. Jaksanko lauantaihin?

Toivottavasti teillä mennyt paremmin <3

3,5 g panadolia.. en edes kunnolla miettinyt mitään.. halusin pään sekasin, pois siitä olotilasta, pois kaikesta.. Haluan viiltää.. En saa, liian suuri kiinnijäämis vaara.. Lyön kättäni seinän kulmaan..

Retkahdus

Mulla on kylmä, tärisen.
Pitäisi mennä äikän tunnille, en pysty. Pois jääminen ahdistaa, mutta niin ahdistaa mennä tunnille.

Löysin aamulla terän piilosta ja jostain päähänpistosta otin sen mukaan kouluun. Tyhmä ja heikko kun olin, oli aamulla pakko tuntea terä vasten ihoa. Ei ollut tarkoitus viiltää. Maksimissaan pieni pintanaarmu. Pintanaarmuja tuli kolme, ja verta. Ne todellakin ovat vain naarmuja, mutta olin unohtanut kuinka helposti kädestä saa vuodatettua verta.. Alkupaniikkia seurasi helpotus. Helpotus kun näin punaiset polut vihdoin kädessä. Kuitenkaan en voinut olla miettimättä mikä rumba tästä taas lähtee. Pystynkö lopettamaan? Pystynkö piilottamaan nämä jotenkin porukoilta? Entäs jos retkahdan uudestaan?

En voi olla katsomatta noita naarmuja.. Haluan tehdä lisää..

Itsekuri koetuksella

Mustelmat alkaa muodostumaan pitkin käsiä. En tiedä ovatko ne edellispäivän vai eilisen jälkiä. Vatsaan ja jalkoihin ei ole tullut vielä mitään. Toivon mustelmien muodostuvan isoiksi. Ne ovat jotenkin kauniita. Ja merkki siitä, että olen lyönyt tarpeeksi kovaa.

En tiedä mikä minuun eilen meni.. Ensiksi en saanut unta, hetken päästä kaikki tuntui oudolta, kuin ködet eivät olisi minun, eivätkä jalat. Kaikki tuntui vieraalta, epätodelliselta. Jossain vaiheessa en oikeasti osannut sanoa, kumpi käsistä on oikea, ja kumpi vasen käsi. Sitten jokin napsahti. Aloin lyömään käsiäni, jalkojani ja vatsaa. Kun kipu oli hetkellisesti tarpeeksi lopetin. Kivun laannuttua en voinut lopettaa, jatkoin vain. En pystynyt lopettamaan..
Jossain vaiheessa halu viiltää oli kova. En löytänyt terää, enkä olisi voinut viiltää käteen mihin haluan tälläkin hetkellä vain tehdä syviä viiltoja. Tyydyin raapimaan viillon näköisiä pieniä naarmuja. Ei niistä edes verta tullut.. En tiedä pystynkö enää kauaa vastustamaan tätä viiltämisen himoa. Jalkoihin viiltäminen ei tähän auta. Haluan täyttää käteni punaisilla poluilla. Miten pystyisin ne piilottamaan? Olen jo kerran meinannut jäädä kiinni..

Pää tuntuu räjähtävän.
Kaikki tuntuu painavan minut nurkkaan, en saa henkeä.
Mikään ei oikein tunnu miltään.
Kaikki tuntuu aivan turhalta.

Istun sängyllä, tuolilla, lattialla ja vain tuijotan. Millään ei ole mitään väliä.

Lupasin itselleni jaksaa vielä tiistaihin. Kaksi päivää. Vajaa.

It's a crazy world

Asiat tuntuvat hassuilta. Väsyttää, mutta olen energinen. Mikään ei tunnu pysyvän kädessä. Tunnen leijuvani, mutta samalla tunnen kivet tiellä. Maailma pyörii vaikka kävelen suoraan. Valo tuntuu liian kirkkaalta. Kaikki on outoa. Oudon kivalta.

Happy pills

5 x 665mg = 3 325mg. Kävin hakemassa 30 tablettia lisää, 10 kotona jemmassa. 7 muuta tablettia. Säästän. Meinssin olla ottamatta tänään yhtäkään. Oli pakko. En tiedä miksi.. Katotaan vaikuttaako tänää yhtään, eilen ei vaikuttanut.

Toinen maailma

Noin 2g panadolia, vähän vajaa. Vettä.
Tiedän ettei se vaikuta mitenkään. Ei vaikuttaisi, vaikka ottaisin loput kuusi tablettia. 9×665mg olisi vain vähän vajaa 6g.
En tiedä miksi ne kolme edes otin.
Siksi että tuntisin jotain?
Siksi etten tuntisi enää mitään?
Kaikki on niin epätodellista. Liian kirkasta, liian valoisaa, liian.... kaikkea.
Ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään.

Kuin lintu taivaalla

Mä haluun korkeelle.
Veden päälle, kaupungin ylle.
Lentää kuin lintu.
Pilven reunalle.
Tuntea tuulen,
kokeilla siipiä vapauden.
Ei mikään painaisi harteilla,
työntäisi kohti maata.
Kaikki olisi kevyttä.
Pilven reunalla, korkeuksissa.

Mä kuvittelen itseni sillalla, talon katolla, vuoren kielekkeellä ja mut tättää tyytyväisyys. Mä kuvittelen itseni junaradan vieressä, junan ääni korvissa, ja mut täyttää rauha.

Me ollaan olkapäitä löytyneitä, sanoja ja kyyneleitä

Anteeksi hiljaisuus. Monta kertaa on mieli tehnyt kirjoittaa, mutten ole löytänyt sanoja joilla mitään kertoa. Pään sisällä kyllä pyörii monia asioita, mutta paperi ammottaa tyhjyyttä, ilmassa hiljaisuus.

Äiti sanonut nyt muutamana päivänä, että näytän todella väsyneeltä. Niimpä niin.. Nukkuminen ei auta, vaikka se on ainut asia mitä haluaisin tehdä. Tuntuu että väsymys valtaa jokaisen päivän, kietoo ne omaan kieroon syleilyynsä. Pikkuhiljaa se sumentaa todellisuuden ja unen rajan, jolloin jäljelle jää vain kävelevä kuori.

Sain tietää, että se hoitaja, jolla olen käynyt nupossa, lähtee toukokuussa.. Juuri kun olin ehkä hieman uskaltautumassa puhumaan enemmän. Ei sitten.. Tehtiin tänään BDI. Kysymykset vilisivät silmieni ohi. Mikään ei kuvannut kunnolla niitä asioita mitä tunnen. Miten voin valita vaihtoehdoista, jos en tiedä miltä tuntuu? Laitoin siihen kuitenkin jotai, hieman ehkä alakanttiin. Katsoin kuinka hän laski pisteet. 25 eli keskivaikea masennus. 29 vaikean masennuksen raja. Eli siinä rajalla.  Hän kysyi miltä keskivaikea masennus kuulostaa? En osannut sanoa, naurahdin. Sain sanottua sen, että tuntuu kuin se olisi sanottu jollekkin muulle. Kaikki asiat tuntuvat tapahtuvan jollekkin muulle. Koko elämäni on jonkun muun. Kehoni on jonkun muun.

En ole jaksanut kiinnittää syömisiini oikein mitään huomiota.. En ole jaksanut liikkua. Näen vain kuinka rasva ympärilläni vain lisääntyu. Haluan sen pois kehostani. Jos se ei muuten lähde, otan viimeisenä tekona sen vaikka väkisin veitsen kanssa.

Olen niin hemmetin väsynyt..

Kaikki hyvin

Mä tiedän että sanon kaiken olevan hyvin. Hymyilen perään. Mun on vaikee kertoo totuutta, vaikka kyyneleet vierii pitkin poskii. Silti vakuutan: kaikki hyvin. Ei mitään syytä huoleen, kyllä mä pärjään.

Mä en enää tiedä miten asiat on. Asiat tuntuvat sotkeutuneen toisiinsa, isoksi kasaksi jota en saa auki. Tuo kasa on helppo välillä tuupata syrjään ja unohtaa sen koko olemassa olo. Sen hetken kun ajatukset ovat täysin muualla omasta elämästäni ja mistään siihen liittyvästä, olen onnellinen - tai ainakin melkein.. Vaikka nauran ja olot on kevyempi, en tunne mitään. Kuin katsoisin itseäni ulkopuolisen silmin: naurava tyttö. Pakkohan sen silloin on olla iloinen. Mutta totuus on etten tiedä. En tiedä olenko romahtamispisteessä, lähempänä onnellisuutta vai jopa lähempänä kaiken katoamista. Viesteihin vastaaminen on melkein mahdotonta, ihan sama keneltä se on tullut. Tällä hetkellä haluaisin vain itkeä ja huutaa, raivota koko maailmalle, elämälleni. Haluaisin pyyhkiä kaiken pois ja olla joku muu..

It was a beautiful dream

Oli tavallinen aamu, olin valmiina lähtemään kouluun. Isä sanoo moikka ja lähtee autolle. Kohta ovi taas käy ja isä tulee sisälle. Samalla ovesta tulee naapuri ja sekä kaverini. Hän on tuohtunun.. Katson häntä kysyvin silmin mutta hän vain pyytää anteeksi ja sanoo ettei voi olla enää hiljaa.. Tajuan mistä on kysymys. Heitän ensimmäiset kengät jalkaan ja juoksen ulos. Isä lähtee vähän ajan päästä perään ja äiti huutaa. Juoksen kovempaa. Bussipysäkin kohalta nousen tien pientareelle juoksemaan. Tiellä kulkee paljon rekkoja. Tunnen kuinka ne menevät ohi raskaina. En ajattele sen kummempia. Valkoinen rekka lähestyy. Vain yksi pieni askel sivuun.. Vain yksi pieni askel.. pimeys..

Herään sängystä, en ole kotona. Ketään ei ole missään. Kiroan sitä, että olen vielä elossa. Kuulen äidin äänen. Nousen ylös. Mihinkään ei satu. Etsin katseellani tietä pakoon. Pakko saada tämä päätökseen. Kuulen askeleiden lähestyvän. Juoksen ikkunan luokse. Lukossa. Askeleet ovat ihan nurkan takana. En löydä muuta kuin lasioven. Tumma hahmo alkaa erottua. Hyppään takaisin sänkyyn ja pysyn paikallani. He eivät tiedä että heräsin. Kunhan vain odotan. Odotan tuon tumman hahmon menevän kauas pois.

Herätyskello soi. Pikku hiljaa herään ja tunnen oman kehoni. Se on raskas. Luomet painanavat niin paljon, etten meinaa saada silmiä auki. Oliko se äskeinen unta? En ole nähnyt unia pitkiin aikoihin. Ja siitäkin on jo kauan kun näin tuollaista unta. Nekin ovat olleet vain pieniä välähdyksiä. Mutta tuo uni oli niin todellisen tuntuinen. Eikä se uni ollut pelottava tai surullinen. Se ei ollut painajainen. En ollut helpottunut kun heräsin, päin vastoin. Halusin takaisin siihen uneen. Uneen jossa kaikki tuntui niin kevyeltä, toisin kun nyt..

Make it go away

Miksi muhun sattuu näin paljon? Olen aivan luovuttamis pisteessä. Ennen pystyin ajattelemaan jopa viikon eteen päin: jos jaksan vielä tämän viikon.. Nyt on vaikeaa ajatella edes viikonlopun yli. Nyt joudun miettimään aamuisin, jaksanko iltaan asti.. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle. En saa kunnolla henkeä.

Kaikki tuntuu tuskallisen todelliselta, mutta samaan aikaan vain odotan. Odotan milloin herään ja huomaan kaiken olleenkin vain unta. Kaikki tuntuu suurimman osan ajasta niin epätodelliselta..

If I fall, will you be there, when I come to my senses
If I fall, will I fade away alone
If I fall, will the demons or the angels take me

Vielä täällä

Asiat tuntuvat menevät kiihtyvällä vauhdilla alamäkeä.. Kuin vauhti kiihtyisi niin nopeaksi kuin mahdollista ennen lopullista törmäystä.

Kävin maanantaina nupossa. Taas kerran. Juteltiin koulusta. Yhtäkkiä huomasin kuinka pari kyyneltä vieri poskea pitkin vaikka ei edes tehnyt mieli itkeä. Ne vain valuivat silmäkulmasta. Hoitaja sanoi, että vaikka ei olla tehty vielä mitään testejä niin jonkinlinen stressihäiriö kyllä täyttyy ja varmaan myös ainakin lievä masennus. Olin hämilläni. Kuulemma se, että menen kokeissa lukkoon, ei ole keskittymistä jne ovat jonkinlaisia mieliala oireita. Hienoa..

Maanantaina tuntui etten jaksa enää seuraavaa päivää. Olin todella poikki, räjähtämispisteessä.. Yöllä nousikin kuume. Yli neljään vuoteen ei ole ollut kuume 39 asteessa. Pienenä nousi helpostikkin, muttei enää ala-asteen jälkeen. Sain syyn jäädä sängyn pohjalle. Tuntui oudolta voida fyysisesti yhtä huonolta kuin henkisestikin. Osui oikeaan kohtaan tuo flunssa. Olen vielä huomisen päivän kotona, perjantaista ei tietoa.

Äiti alkoi tenttaamaan keskeneräisistä kursseista.. Niitä on varmaan kertynyt jo ainakin viisi.. En vain enää jaksa.. Ennen sentää sain tehtyä kaiken viimetingassa itseni pakottamalla, nyt ei sekään onnistu.. Olen niin väsynyt..

Laihduttaminenkaan ei oikein edisty.. En ole päässyt liikkumaan, mutta paastosin viimeviikolla melkein kaksi päivää (jos kahta aamiaista ei lasketa) sekä viikonloppuna skippasin aamiaiset ja iltapalat. Lounaalla ja päivällisellä söin mahdollisimman vähän.. Sain tänään jätettyä lämpimän ruuan pois, ja huomenna ajattelin paastota koko päivän juomisia lukuunottamatta..

Sade voi taas huonosti. En enää tiedä miten auttaa.. En ole vähään aikaan osannut. Mutta on pakko.. Ihan sama paljonko kello olisi, mutta jos hän kaipaa juttuseuraa, apua, en voi häntä jättää..
Toisella ystävällä menee myös vähän vaihtelevasti. En häntäkään osaa auttaa tai sanoa mitään järkevää. Itseasiassa aika monella kaverilla menee huonosti. Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta olen huono auttamisessa. Miksi siis edes yritän?

En oikeasti tiedä jaksanko edes enää yhtäkään koulupäivää.. Seuraava nupo tiistaina..

Se pitää piilottaa

En pysty kertomaan kenellekkn kuinka sisälläni jokin huutaa, ja samalla painava tyhjyys painaa alaspäin. On paha olla.. Aamuisin pääsen juuri ja juuri sängystä ylös väsymykseltä.

Sain sovittua Sateen kanssa ainakin jotenkin. Hän on tosi tärkeä ystävä, mutta en tiedä.. olen vain niin väsynyt..

Kaikki sotkeentuu, menee enemmän solmuun. Kiristyy niin tiukaksi ettei sitä enää auki saa.. Lopulta se on vain iso klöntti... niin mitä? Ongelmia? Huolia? Tunteita? Tekoja? Virheitä? Vai kaikkea?

Postaus numero 2

Päivä lähti jo heti aamusta laskusuunalla. Kotona unohtelin asioita ja sain kuulla niistä äidiltä. Koulussa sain tietää kolmesta K arvosanasta, eli kurssi kesken ja varmaan pari jotka joudun käymään uudestaan. En ole vieläkään uskaltanut käydä katsomassa wilmaa..

Kun kerron ihmisille, etten saa pakollisia töitä suoritettua, he sanovat vain, että ota itteäs niskasta kiinni ja pakota itsesi. Niin, helppohan se on sanoa. Kyllä se onnistuisi ilman sitä valtavaa ahdistusta ja monia muita tunteita jota en tunnista. Kun yritän jotain tehdä, pää ei toimi. Jos kyseessä on essee, en saa sanaakaan paperille vaikka tuijottaisin sitä kaksi tuntia. Jossain vaiheessa se ahdistus ja muut tunteet iskevät ja silloin olisin valmis luovuttamaan koko elämästä.

Yritin taas tänään kertoa ihmisille olostani, mutten saanut mitään sanotuksi. Siispä yritin keskittää kaiken energiani pelivuorosaa koripallon pelaamiseen. Jossain vaiheessa tutui, etten huomannut kun pallo lensi edestä tai muuten ohi. Seisoin keskellä kenttää kuin omat liikkeet hidastettuna ja muiden pika kelauksella. Sen jälkeen jouduin jatkuvadti räpyttelemään että näkisinkin jotain. Ja kun tuohon 1,5 tunnin koripallopeliin ynnätään tämän päivän syödyt kalorit (2× karjalanpiirakka+munavoi), niin toivottavasti jää loppusumma kunnolla miinuksen puolelle!

Pelkään äitin käyneen katsomassa wilmasta numerot..

You left

Sade taisi katkaista välit. En edes tiiä mitä olen tehnyt. Ollut paska kaveri? Tukenut liian vähän? Kuunnellut liian vähän? Puhunut liikaa omista asioistani? Varmasti. Miksi siis edes ihmettelen itä, ettei hän enää puhu. Sanoi, etteivät muut enää kiinnosta häntä. Jos se olisi totta, ei hän kävisi enää whatsapissa. Tiesin tämän tapahtuvan. Tiesin sen jo yli vuosi sitten. Miksi silti päästän ihmisiä liian lähelle. Loppujen lopuksi onnistun vain satuttamaan kun muut lähtevät pois.

The Sun is shining but I'm not happy

Ihmiset iloitsevat keväästä, auringosta, lämmöstä ja asfaltista. Odottavat kesää. Itseäni kaikki nuo vain ahdistavat.. Kun muut odottavat shortsi ja toppi kelejä, toivoisin itse hartaasti kovaa takatalvea. Kaipaan sitä kylmyyttä, lunta, pimeyttä. Silloin pääsi piiloon varjoihin. Kesällä aurinko paistaa joka puolelle eikä kukaan pääse piiloon. Talven pimeydessä tuntui, että sai ajatella rauhassa, mutta nyt tuntuu, että aurinko työntää säteensä ajatuksiini ja paljastaa ne kaikille. Näin kuvainnollisesti.. Kaipaan myös hautautumista isoihin vaatteisiin ilman kenenkään kummasteluja.. Mitä enemmän aurinko paistaa, sitä enemmän ahdistaa..

Huomasin viikonloppuna erään asian, johon olen kyllä joskus aikasemminkin kiinnittänyt huomioni. Kun juttelen kavereitteni kanssa vaikkapa whatsapissa, niin alan helposti ajattelemaan, että ovatko kaverit vaikka vain esittäneet riidan minulle ja sitä kautta haluavat nähdä mitä teen tms. Kyllä, kuulostaa tyhmältä, mutten saa niitä ajatuksia pois mielestäni..

Laihduttaminenkin on mennyt persiilleen.. En ole jaksanut väsymyksen takia liikkua tarpeeksi, ja väsyneenähän sitä tulee syötyä vähän kaikkea.. Äiti sanoi, että olen kasvanut.. Ai kun kiva..

En uskalla edes mennä katsomaan wilmasta viimekurssin numeroita.. pelottaa että joudun käymään kursseja uudestaan palauttamattomien töitten takia..

Mä hymyilen, mutta se ei enää edes näytä hymyltä. Se on väsynyt irvistys. Silmät roikkuvat velttoina. Ei näy iloa.. Ei ainakaan omasta mielestä..

6.3.2015

Kuuntelen Sateen illalla lähettämän ääniviestin ja pitkästä aikaa silmistä vierii poskelle enemmänkin kuin vain yksi kyynel.. En tarkoittanut niin.. Taas onnistuin vain satuttamaan..

Äitikin alkoi taas tenttaamaan niista sosiaaliohjaajan ajoista. Teki mieli huutaa, että ne eivät hänelle kuulu. Menin vain lukkoon, sopersin jotain ja lähdin pysäkille..

Sitten pitäisi pystyä keskittymään mantsaan, matikkaan ja enkkuun, jonka jälkeen vielä liikkaa jonka skippaan..

You don't want to know, so I lie

Lyön. Käsiin, reisiin, vatsaan, sääriin, lonkkaan.. Enemmän, kovempaa. Toivon mustelmia. Kädessä osun välillä hermoon, välillä en hetkeen pysty liikuttaa sormia. Mutta se ei haittaa.. Niin kauan kun kipu tuntuu, kaikki on hyvin. Ainakin sen hetken..

Tuntuu, että kadotan itseni pala palalta, päivä päivältä yhä enemmän. En osaa sitä oikein paremmin selittää, muuta kuin siten, että en oikein enää kunnolla tiedä kuka olen. Tiedän nimeni, ikäni, missä asun ja kaikki muut perustiedot, mutta mistä pidän, mitä inhoan. Tämmöiset asiat ovat jotenkin hämärän peitossa.. en tiedä..

En uskalla sanoa Sateelle mitään. Hänellä menee liian huonosti jo valmiiksi. Pelkään joka ilta, kuulenko hänestä enää seuraavana päivänä.. En tiedä mitä tehdä.. joku toinen tietäisi..

Päivät vain kulkevat ohi

Päivät kulkevat ohi, asioita tapahtuu, ja minä vain seison paikallani. Yritän napata jostain kiinni mutten onnistu. Huidon ilmaa, mutta asiat lipevät otteestani. En saa päivistä kiinni, en edes yksittäisistä asioista..

Koulu lipsuu enemmän ja enemmän. En pysty keskittymään enää yhtään.. Miljoona asiaa rästissä, koska en ole jaksanut/pystynyt niitä tekemään ja lisää vain pukkaa..

Sateella menee yhä huonosti. Yritän auttaa. Kun hän kysyy, miten menee, hän ei oikeasti halua kuulla. En siis kerro. Kysyy kai vain kohteliaisuudesta. Hän haluaa purkaa oloaan, ja minä kuuntelen. Kuuntelen, vaikka samalla tekisi mieli hypätä korkealta ja kokeilla siipiä.. Mutta ei. Omat tunteet laitettava syrjään, jotta saisin edes jonkun muun ehkä voimaan paremmin.

Käteen tulikin mustelma. Oikeastaan kolme. Ihmettelen, sillä saan todella harvoin mustelmia. Ainakin olen lyönyt tarpeeksi kovaa.. Ansaitsen ne. Kaiken sen ahmimisen ja itsekeskeisyyden, epäonnistumisien takia. Sen takia, että olen täällä..
Mutta pakko jaksaa vielä ensi viikkoon, vaikka haluaisin nulahtaa jo, enkä koskaan enää herätä. Siihen asti, että isä tulee työmatkalta kotiin. Sitten voisin luovuttaa, päästää irti.. Olen vain niin väsynyt, mutta silti muiden edessä nauran.

Oon ystävä mustelmien, tarpeeksi niistä saa mä en

"Vaikutat iloiselta, terveeltä nuorelta naisenalulta, joka hieman oireilee ikäviin asioihin, mutta sekin on tervettä."
Sisälläni jokin huutaa, riehuu. Se haluaisi huutaa ettei kaikki ole niin. Etten ole niin kunnossa mitä kaikki luulevat. Etten jaksa..
"Niin", vastaan ja hymyilen (!!).

Olen liian väsynyt edes nousemaan sängystä ja ottamaan terää. Liian väsynyt yrittämäön kertoa kenellekkään. Liian väsynyt nousta aamuisin ja lähteä kouluun, keskittymään ja tekemään läksyjä. Vaikka se tekee minusta paskan ystävän, olen liian väsynyt huolestumaan, pelkäämään pahinta ystävistäni. Liian väsynyt hymyilemään muille kaiken sen sisäisen sekasorron peittämiseksi. Liian väsynyt edes yrittää kontrolloimaan mitä syön. Liian väsynyt kuntoilemaan. Liian väsynyt yrittämään.. elämään..

Voisiko joku hakea minut pois tästä kaikesta?

Kädessä tuntuu kipu. Kipu, joka vie ajatukset hetkeksi pois. Liian vähäksi aikaa.. Lyön uudestaan ja se hetken helpotus tulee. Siihen ei tule mustelmaa, vaikka löin kovaa. Lyön siis kovempaa. Saa korvata sen, kun en jaksanut hakea terää..

On miljoona keinoo poistaa tuskaa

Vaikee löytää kun ei tiedä mitä etsitään
Vaikee suunnistaa kun ei nää yhtään mitään
Mitä sä tahdot voisit kertoo
On helpompaa kun myöntää jos tahtoo
Mitä sun täytyy oikein peittää?
Onko se kultaa kun noin kiiltää?

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää
Palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää
Palanen lyijyy sydämestä
Leviää kyllä jollet estä
On miljoona keinoo poistaa tuska
On miljoona väärempää vastausta

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän

Sama se mistä ne muijat tykkää
Mitä se liikuttaa sua yhtään
Teet niinkuin sun täytyy tehdä
Ja tuhoat kaiken voiton tieltä

Mitä sä tahdot voisit kertoo
On helpompaa kun myöntää jos tahtoo
Mitä sun täytyy oikein peittää?
Kuka sua hallitsee?

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Apulanta ~ Hiekka

I wanna fly away and maybe some day I will

Haluan luovuttaa, päästää irti. Leijua pikkuhiljaa kohti korkeuksia. Lentää lintujen kanssa. Päästä kaikesta painosta eroon, kaikista lupauksista, kaikista tästä ja vain lentää..

These screams, they wake me up in the night, they violently fill my room, they keep me awake

Maalaan punaista harmaalla. Taikaa.. Painan kovempaa ja punaista maalia tulee enemmän. Se tahraa valkoisen paperin.
Hetken viiveellä tulee kipu. Kipu joka vie ajatukset muualle edes hetkeksi.

Viilsin syvemmälle kuin pitkään aikaan. Löysin vihdoin hyvän terän.. En viiltänyt kuin pari kertaa. Liian vähän.. Sidetarpeita ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Pitää ostaa ihoteippiä vai mitä onkaan. Käytin viimeiset. Kunhan saisin ensin äidiltä ruokarahaa niin voisin käydä apteekissa..

                          *  *  *

Eilen illalla sorruin.. Otin terän käteen ja tein sen, mitä vastaan olen niin kauan taistellut. En jaksa enää välittää.. Olen epäonnitunut oikeastaan kaikissa tavoitteissani, joten ansaitsin sen.

Koulu tuntuu kidutukselta. Istun tunneilla, yrittäen vain pysyä hereillä ja olla juoksematta luokasta ulos. En muista mikä tunti se oli kun jalkoja alkoi hieman pistellä ja se kylmä tyhjyys. Kuin ei olisi jalkoja ollenkaan..

Yritän pysyä vahvana pääosin Sateen takia. Mutta tuntuu ettei se hetki, jolloin päässäni napsahtaa ja romahdan, juoksen rautatielle, autojen sekaan tms. ja olla vain välittämästä muusta maailmasta, ole kaukana.. Kun annan itseni lentää kauas korkeuksiin.

Kävelen kauppakeskuksen käytäviä kohti linja-autoasemaa. Eräs vanha mies tulee kannoillani ovesta sisään. Se puhuu, mutten saa selvää. Se puhuu minulle, varmasti. Kävelin sen ohi ovesta sisään, on kiire bussiin. Varmaan sanoo ettei minulla käytöstapoja.. Käännyn vasemmalle jotta pääsen rauhaan. Vastaan tulee yläasteelaisia, ne katsovat ja nauravat. Onko takissani jotain? Onko kengissä jotain? Hiukset? Toinen teiniryhmä tulee vastaan. Taas eräs tyttö katsoo päästä varpaisiin ja nauraa. Yritän vielä katsoa onko jokin hassusti. En keksi mitään.. mitään muuta kuin itseni.. Liian läski, liian ruma..

Me kuljetaan harmaissa läpi harmaiden päivien

Aamulla

Sade haluaa kuolla. Enkä voi tehdä mitään auttaakseni. Yritän nukkua. Heräilen ja katson kelloa. 2:17, 4:36, 5:23, 6:07, 7:58, 8:32, 9:47, 10:00. Muistan nuo ajat vieläkin. Pyörin sängyssä turhautuneena. Tuntui etten nukkunut ollenkaan..

Sängystä nouseminen tuntuu melkein mahdottomalta. Jokainen lihas, jokainen solu tuntuu liian raskaalta nostaa. Kumpa saisin vain jäädä sänkyyn, kuihtua pois.

                      *  *  *

Viikon syömiset menneet päin persettä.. Kiitos isän joka rakastaa roskaruokaa ja kaikenlaisia herkkuja.. Olisi liian epäilyttävää kieltäytyä koko ajan, joten pakko syödä välillä vaikka tekisi jo hajusta mieli oksentaa.. Yhden positiivisen asian olen huomannut: en pidä enää suklaasta niin paljoa kuin ennen! Välillä kokeilen, ostan pätkiksen huvin vuoksi. Se oli ennen lemppari. Yhden puraisun jälkeen ei tee mieli syödä sitä. Heitän lopun pois ja sylkäisen pienen palan suustani roskiin. Hyi.

Välillä unohdan tehneeni asioita. Suihkussa saatan unohtaa kuinka monta kertaa olen peasyt hiukset (pesen kahdesti) tms. Joskus olen menossa hakemaan juotavaa ja huomaankin takaisin tullessani että pöydällä oli jo juotavaa lasissa. Pieniä asioita, mutta välillä ärsyttää kunnolla..
Kuljenko todella niin sumussa?

Pitäisi liikkua enemmän, mutta en löydä voimia.. Haluaisin vain luovuttaa. Kaiken suhteen..
En jaksaisi herätä huomenna kelloö 6:00, syödä aamiaista, pukea, meikata, laittaa hiukset ja lähteä bussilla kouluun.
En jaksaisi hymyillä ja nauraa kavereiden ja tuttujen seurassa, en istua tunneilla ja esittää keskittynyttä, kiinnostunutta. Kaiken tuon ajatteleminen saa melkein itkemään.
En jaksaisi enää kiertää sitä samaa paskaista kehää: herää -> selviydy päivästä rimaa hipoen -> nukkumaan.
En jaksaisi yrittää kahlata niitä harmaita päiviä jotka ovat samanlaisia kerta toisensa jälkeen. Odottaa vain viikonloppua ja tallille pääsyä. 2 tuntia tallilla ja taas sama jatkuu. Päivä toisensa jälkeen, viikko, kuukausi, vuosi. Jokainen päivä on tuskaa. Joka päivä toivon että en enää olisi täällä. Ehkä pian en olekkaan. Kunhan saisin vain muutaman asian ensin järjestettyä, ehkä sitten.. Ehkä sitten voisin päästää irti..

Kylmyys

Makaan sängyllä, koitan kirjoittaa Sateelle jotain järkevää, lohduttavaa. En keksi mitään. Se sanoo haluavansa kuolla.

Jalat tuntuvat oudoilta. Polvesta alaspäin en tunne niitä, mutta samalla kuitenkin tunnen.. Ne tuntuvat tyhjiltä, kylmiltä..

Yritän saada jotain outoa maasta ja maanjäristyksistä muodostettua.. Ajatus ei kulje.

Jalkoja pistelee.. koitan liikuttaa varpaita, ne liikkuvat mutta tuntuvat kylmännihkeiltä toisiaan vasten. Ne liikkuvat jäykästi. Kylmyys nousee nilkkoihin ja siitä pikkuhiljaa ylöspäin. Jalat tuntuvat vierailta, eivät omilta..

Koira näke unta selkä jalkaani vasten. Se ulisee.

Päivästä pimeyteen

Perjantai 20.2.2015

Istun tuolilla, jalat koukussa ja katson seinää. Valkoinen tapetti, jossa hieman tummemman värisiä raitoja. Pieniä harmaan värisiä palloja ja puhtaan valkoisia kiekuroita. Katson ikkunaan. Autoja kulkee ohi harvakseltaan.. Pelto on lumesta valkea.

Heräsin aamulla ja luin Sateen yöllä lähettämän viestin.. Miksi en herännyt yöllä? Miksi en vastannut.. Olisi pitänyt. Hän kertoo taas haluavansa kuolla, ottaa lääkkeitä saadakseen pään sekaisin, juo jotta tuntisi olevansa elossa.
Tiedän miltä tuntuu haluavansa kuolla. Melkein 4 vuoden ajan olen toivonut etten enää aamulla heräisi.. Nyt ehkä kipeämmin kuin koskaan. Työnnän ne kuitenkin pääni nurkkaan. Täytyy auttaa Sadetta, täytyy autta muita. Omat tunteet pitää heittää pois, en saa ajatella, täytyy vain toimia. Silti kulissit alkaa mureta. Pala palalta. Itken, vaikka ei tule kyyneleitä. Nauran, vaikka sisällä on pimeys. Tällä hetkellä vain halu olla laiha ja auttaa tärkeimpä ystäviäni selviämään ovat ainoat asiat miksi en ole kaatanut yli 5 grammaa särkylääkkeitä kurkusta alas ja vetänyt ranteita auki. Pakko jaksaa, vaikka voimia ei olisikaan..

Paino 51,5 kg.

I miss it so much

Ei kannattaisi tehdä suunnitelmia, ei koskaan.. Ne menevät aina tavalla tai toisella pieleen. Tänäänkin piti olla syömättä, mutta kun en nähnytkään kaveria, piti lähteä aikaisemmin kotiin => ruokana pizzaa.. kaiken kukkuraksi jälkkäriksi hillomunkki.. yritin kieltäytyä, mutta ei onnistunut.. vatsa kaiken sen syömisen jälkeen ihan sekaisin. Oksetti ja tunsin kaikki ne tuhannet kalorit vatsassa yhtenä klönttinä.. tunsin sen niin selvästi, että olisin voinut ottaa veitsen, avata vatsan ja ottaa sen kaloriklöntin pois. En päässyt oksentamaan.. Hienosti tämäkin paastopäivä meni..

Noh, jos huominen menisi paremmin.. Pääen ainakin tallille => rentoutumista ja liikuntaa. En tiedä tulenko pärjäämään tunnilla vai olenko ryhmän huonoinbkolle opettaja joutuu kokoajan huomauttamaan jostain.. Saa nähdä..

Kävin tänään nupossa. Ensin ahdisti oikein kunnolla.. sydän jyskytti tuhatta ja sataa, tuli outo tunne, että osittain en ollutkaan omassa kehossani. Kuin joku toinen olisi käskenyt kävelemään ja kävelin, vaikka samaa aikaa oma mieli huusi ja riehui. Olin kuin robotti. Yhtäkkiä olinkin jo perillä ja kulissit nousivat pystyyn. Nauroin vaikka olisi tehnyt mieli hypätä sen huoneen ikkunasta ulos..

Kaipaan sitä kun kädessä oli punaisia viivoja. Osasta on vielä nytkin nähtävät arvet, vaikka ovat melkein kaksi-kolme vuotta vanhat.. kunpa saisin olla oma itseni, vaikka en tiedä kuka se ihminen edes on.. kumpa saisin piirtää sen kaiken tuskan punaisina viivoina käteeni. Punaisina viivoina jotka kertoisivat tarinani.

Suunnitelmia

Paino pysynyt 51,7 kilossa.. Saan sen kyllä siitä putoamaan. On pakko..

Tänään olin koko päivän kotona ja söin mahdollisimman vähän. Kulutin juoksumatolla 200 kcal. Tiedän, ei se ole paljoakaan..

Huomenna olisi nupo. En tiedä pystynkö menemään vaiko en.. Sen tiedän, että skippaan lämpimän ruuan. Nupon jälkeen piti tavata kaveri, mutta suunnitelmat muuttuivat tänään. Ei nähdäkkään huomenna.. En tiedä mitä teen sen jälkeen. Kotiin en ole menossa, sillä ehdin jo selittämään, että näen kaveria enkä jaksaisi sitä kuulustelujen määrää..

Tällä hetkellä mielessä pyörii huomisen syömis ja liikunta suunnitelmat. Jos isä suostuu ajamaan huomenna tallille, niin voisin päästä ratsastamaan, mutta se on ison kysymysmerkin alla. Torstai on varmempi talli päivä. Muuten huomenna illalla lihaskuntoa. Perjantaina juoksumatolle, 300 kcal on minimi. Mieluiten enemmän.

Sain irrotettua tänään terottimesta terän. En tiedä minne olen vanhan jemmannut.. Pysyin siitä niin kauan jo erossa..

Some nights I wish that this all would end

Yritin löytää terottimen terän jonka viimevuoden loppupuolella piilotin. En löytänyt sitä.. Kaivan sakset esille, saavat riittää. Katson pitkästä aikaa kuinka punaiset viivat syntyvät kuin tyhjästä..

Neljättä päivää putkeen ahdistaa.. tai en tiedä. En oikein osaa sanoa mitä tämä on.. Välillä sydän hakkaa tuhatta ja sataa; pitkin päivää rintakehän kohdalla tuntuu painetta, kuin sen päällä olisi tiiliskiviä.. koko keho tuntuu oudolta, melkein puutumisen rajalla. En osaa sitä kunnolla selittää..

Tänään tuli syötyä aivan liikaa.. tunnen kuinka jenkkakahvat kasvavat, kuinka rasvapisarat kertyvät yksi kerrallaan vatsan ympärille, jalkoihin, joka puolelle. Vihaan itseäni. En ansaitse paikkaa tässä maailmassa, en kuulu tänne.. Paikkani on jossain muualla, ei täällä.
Mietin taas tänään miten voisin vain lopettaa kaiken. Nousta bussiin, mennä rauhalliseen paikkaan ja vain lopettaa kaiken.
Kaupungilla kävellessä harkitsen vakavasti auton alle hyppäämistä, tai kun kävelen sillalla, katson kaidetta ja näen jo mielessäni kuinka heitän repun maahan, kiioeän kaiteelle ja hyppään, lennän. Voisin jatkaa loputtomiin.. Mitä järkeä enää tässä on, jos mikään ei oikein tunnu miltään. Koko maailma ja jokainen päivä tuntuvat päivä päivältä yhä epätodellisemmalta. En oikein ole edes enää varma, onko tämä sittenkään totta vai pelkkää painajaista..

Ulkona paistaa aurinko, mutta ajatukset ovat silti synkkiä kuin yö

Pari viikkoa vierähtänyt viime postauksesta. Siinä ajassa on tapahtunut todella paljon ja kuitenkaan ei ole tapahtunut mitään..

Käytiin perheen kanssa juttelemassa lastensuojelussa ei mitenkään hyvin seurauksin. Itse paikanpäällä ei oikein tapahtunut mitään, vain juteltiin ja pari lisä jutteluaikaa varattiin, ei muuta. Kotona äiti kyllä räjähti taas kerran..

Vaikka menkat tulivat pariviikkoa myöhässä ja yleensä ne tuovat mukanaan myös painon nousun.. Uskalsin käydä vaa'alla vasta niiden jälkeen. Pelkäsin, että paino olisi noussut takaisin 53 kiloon, mutta vaaka näyttikin 51,7 kiloa!!! Kohta kaksi kiloa pudotettu, periaatteessa kolme, jos alussa ollut lisäkilo lasketaan mukaan.. Tavoitetta kohti on matka kulkemassa!

Eilen tuli käytyä ensikertaa nupossa. Ilman ahdistusta ja lukkoon menemistä siitä ei päästy. Onneksi Sade oli mukana. Vaikka vihaan näyttää niitä ns negatiivisia tunteitani muille, varsinkin ahdistusta, niin tällä kertaa en pystynyt sitä Sateelta peittämään. Ja se vain lisäsi ahdistusta.. En pystynyt taaskaan avaamaan suutani. Puhuttiin vain perheasioita. Vaikka ahdistus oli pilvissä, eivät he sitä huomanneet. Miten pystyn peittämään ahdistuksen niin hyvin muilta? Katsotaan jos saisin sen suuni auki ensiviikolla..

Viikon parhaan uutisen sainkin sitten eilen, elikkä: pääsin kesälle 3-4 viikoksi nuorisovaihtoon ITÄVALTAAN!!! Se on ollut ehkä viikon ainoa asia joka on saanut minut tuntemaan jotain muutakin kuin ahdistusta. Edes näiden penkkarien seuraaminen ei hetkauta. En tunne mitään. Ehkä hieman ahdistusta.. No, onneksi nämä ovat hetken päästä ohi..

Ehkä jonakin päivänä vielä jollekin riitän

Viikon hyvät asiat tähän asti: kalorit pysyneet kohtuudessa, tänäänkin alle 300 kcal. Viime viikon tavoite saavutettu. Ajotunti meni ihan hyvin.

Huonoja onkin sitten sitäkin enemmän.. Koulu menee hyvin huonosti, jaksamista ei ole. Kotona ollessa pelkäön, että milloin tulee taas jostain sanomista, riitaa.. Äiti kyseli viime jakson kokeista.. En ole edes itse uskaltanut käydä katsomassa.. Pelkään liikaa.. Pelkään, että siellä on kasa nelosia, vitosia ja kutosia.. seiskakin olisi edes siedettävä, mutta huonommista numeroista saan huudot. Saan kuulla kuinka huono olen. En vain pysty opiskelemaan, vaikka motivaatiota joskus olisikin.. Tiedän, että äiti menee huomenna katsomaan niitä numeroita. Tiedän, että saan huomenna huudot. Enkö vain voisi nukkua pois?

Tänään tuli riitaa taas siitä, miksi laitan vessan oven lukkoon. En osannut perustella niin, että se olisi sopinut äidille..

Ylihuomenna koko perheen voimin pitäisi mennä sinne lastensuojeluun.. Pelottaa.. Olikohan se sittenkäön järkevää? Vikahan on vain siinä, että olen liian laiska..

Ehkä tää ei tuukkaan onnistuu

Syömiset pysyneet joka päivä alle 600 kalorissa. Se on kuitenkin liikaa. Se ei auta laihtumaan, päinvastoin. Jos jatkan tätä rataa paisun vain paisumistani kunnes olen suurempi kuin mammutti. Varsinkin kun tänään meni se 600 raja varmaan reippaati yli.. Tänään oli roskaruoka päivä perheessä, johon itselläni ei sananvaltaa.. Olisin halunnut joko juusto hampurilaisen ilman majoneesia, sipulia ja kurkkua tai minikanan ilman majoneesia ja kurkkua, mutta äiti alkoi valittamaan etten muka pärjää sillä => jouduin ottamaan kana-aterian! Ennen kun olin ehtinyt syödä edes lähellekkään puolet, olin niin täynnä. Ranskalaiset jäi syömättä, sillä äiti periaatteessa pakotti syömään sen hampurilaisen.. Tuohon lisäksi vielä vähän jäätelöä ja nachoja. Olen pelkkä läskikasa.. Ei minusta voi koskaan tulla laihaa, sillä olen vain läskiä täynnä..

Mietin taas kuinka yksin olen.. Kuinka saatoinkaan olla niin sinisilmäinen, että luulin merkitseväni Sateelle jotakin? Kyllä hän minun puoleeni kääntyy kun haluaa kertoa kuinka haluaa kuolla tai kun elämä potkii päähän. Tai sitten saan kuulla hehkutuksia kuinka kivaa oli katsoa elokuvia kaveriporukassa tai muuta vastaava. Toisessa kaveriporukassa saa myös kuulla kuinka he suunnittelevat tekevänsä jotain yhdessä. Jään aina ulkopuolelle. Ehkä olen ansainnut tämän.

Mietin taas, onko tässä mitään järkeä? Onko järkeä olla täällä vain muiden takia? Muiden, jotka hyvä kun huomaavat olemassa olemaasi.

Aina vahvin

Miksi minun pitää aina olla se vahvin? Vaikka itsellä olisi kuinka paha olla, vaikka ahdistaisi niin paljon, ettei henki meinaa kulkea ja tärisen kauttaaltani, niin pitää olla vahva. Pitää olla valmiina kuuntelemaan ja neuvomaan muita.. Itse ei saa romahtaa. Tuntuu vain, etten enää kauaa jaksa kulisseja pystyssä pitää..

//Peruutin nupon.. en vain pystynyt sinne menemään..

The sun would still shine and the stars would still glow

Yritän pitää syömiset kurissa, mutta se on niin hankalaa kun koko ajan olo on kuin rekan alle jääneenä..

Huomenna olisi nupoon ensimmäinen aika. En ymmärrä miksi terveydenhoitaja lähetti minut ylipäätäänsä sinne lääkärille, ja miksi tämä vielä nupoon.. Enhän edes kertonut kuin pintapuolisesti perheeni solmuista.. Ei normaali perheriitely voi vaikuttaa minuun mitenkään, niin äiti sanoo. Ehkä hän on oikeassa.. Ehkä liioittelen kaikkea.. En vielä kuitenkaan tiedä olenko sinne nupoon menossa, en olebkertonut edes porukoille. Isälle joskus siitä mainitsin, mutta ei hän muista, äidille en edes uskalla sen lastensuojelun lisäksi.

Kävelen tyhjää jalkakäytävää pitkin. Kuulen autojen äänet aivan viereltäni. Aina välillä hätkähdän huomatessani missä jo olen. En ole huomannut kuinka nopeasti matka on mennyt. En kiinnitä huomiota valoihin, en suojateihin. Tajuan ne vasta ylitettyäni ne. En pysty lakkaamaan ajattelemasta auton alle hyppäämistä. Tai sillalta kaiteen yli hyppäämistä alla olevaan jokeen. Mitä jos sittenkin kävelisin juna-asemalle? Odottaisin seuraavaa junaa. Lopulta saavun bussipysäkille ja nousen sisään. En pysty hallitsemaan ajatuksiani jotka laukkaavat kaukana ja vievät minut pois. Joku yrittää puhua, mutta olen jo liian kaukana..

Alone

Kuuntelen kun kaverit suunnittelevat viikonloppua. Osa menee kaveriporukan kanssa baariin, toiset viettävät vain hauskaa perjantaita yhdessä. Kukaan ei edes kysy minua.. Okei, ymmärrän etten vielä ole täysi-ikäinen, mutta olisi se ihan kivaa jos joskus pyydettäisiin mukaan vaikka vain iltaa viettämään. Joskus harvoin taas joku pyytää, mutta ajankohta tai sijainti ovat yleensä niin, että liian kaukana edes pyytää, jos isä voisi heittää tai semmoiseen aikaan etten saa mistään kyytiä mihinkään. Jään siis kotiin.
En ansaitse heitä, ansaitsen olla yksin kotona!
Olen ansainnut olla yksin. Vaikka kavereita olisikin ympärillä, olen yksin. Ehkä sitten, jos olen laihempi, parempi? Niin.. ehkä sitten..

Syömisten kannalta tämä päivä meni ihan hyvin. vaikka mieliala ei olekkaan kovinkaan korkealla, en ole sortunut herkkuihin.

Aamiainen:
-Aurinkoinen piltti
-kananmunan valkuainen
Yht. n. 83 kcal

Lounas:
-ei mitään

Päivällinen:
-perunamuussi
-lihapullia

Yhteensä noin 400 kcal, eli ei hirveän paha, kun ottaa huomioon, että koululiikassa 1,5 tuntia steppausta

Vaikka katoaisin, kukaan ei välittäisi

Asiat menevöt jo valmiiksi paskasti, mutta silti vain syön, syön ja syön. Ahmin kaiken minkä vain käteeni saan. Enkä pääse edes oksentamaan.. En ole uskaltanut edes laskea kaikkia niitä kalorimääriä mitä olen ahminut.. Toivottavasti ovat pysyneet edes alle 1000 kalorissa..

Taistelen taas viiltämistä vastaan.. Houkutus on vain niin suuri.. Niiden jälkien peitteleminen on vain niin vaikeaa..

Koulukaan ei mene ollenkaan hyvin.. Olisi monet viime jaksonkin tehtävät palauttamatta.. Tuntuu etten vain yksinkertaisesti jaksaisi.. Pitäisi peruuttaa se aika nupolle jonne lääkäri laittoi lähetteen.. En ole pystynyt kertomaan siitä vielä porukoille.. Isälle kyllä, mutta en äidille.. En halua tuottaa hänelle taas uutta pettymystä.. Ei siinä muuten olisi mitään, mutta soittaminen tuntemattomille ja puolitutuillekkin ahdistaa niin pirusti..

Asioita pahentaa vielä sekin, että edes Sade, joka on yksi läheisimmistä ystävistäni, ei näytä välittävän ollenkaan. Vaikka viimeksi tänään olin romahtaa miljooniksi palasiksi kavereitteni edessä. Kukaan ei välittänyt..

Sekavia ajatuksia

Melkein kilo kevyempänä, mutta mieliala pohjamudissa.. Kavereiden eleistä huomaan etteivät he haluaisi olla seurassani.. Olen liian iso ja tyhmä..

Osittain iloitsen siitä, että tavoitteeseem on kilo vähemmän matkaa, mutta jokin vetää minut maanpinnalle, olen vieläkin sotanorsun kokoinen.

Tänään tuli postissa kirje lastensuojelusta. En koskaan halunnut sen menevän näin pitkälle.. Kaikki alkoi siitä kun menin puhumaan kuraattorin kanssa. Kerroin perheen ongelmista, kuinka riitely ovat iso osa arkea. Ei siis pieniä normaaleita riitoja, vaan riita saattaa alkaa vaikka vain siitä, että en heti aamiaisen jälkeen ole muistanut pyyhkiä pöytää. Ja riitelyllä tarkoitan siis äitiä huutamassa melkein pää punaisena, syyttämässä ja haukkumassa ja kaivamalla vanhoja, jo haudattuja asioita esille.. Usein näiden päätteeksi itken huoneessani, yksin. Yritän auttaa mahdollisimman paljon kotitöissä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Olen muutenkin äidistä huolissani, ja kuulemma lääkärin mukaan yksi syy tähän on se, että saataisiin äidin silmät avautumaan siitä, ettei hänelläkään ole kaikki kunnossa.

No, nyt he haluavat tavata meidät kaikki. Äiti suuttui taas kunnolla. Oma syyni.. Mitäs olen näin heikko ja huono.. En tule varmaan koskaan olemaan tarpeeksi hyvä hänelle.. Vain iso pettymys..

Huomenna ensimmäinen ajotunti. Jännittää, mutta samalla ahdistaa ihan hemmetisti. (Anteeksi kiroilu). Pelkään, että tämän päiväsen ahdistuksen takia huominen ajotunti menee huonosti. Veikkaan että huomisesta tulee muutenkin helvettiä..

Never good enough

Äiti tiputtaa konvehtirasian lattialle. Muutama konvehti vierii lattiaa pitkin, yksi sohvan alle. Kuulen sen huutavan, se melkein kiljuu. Yritän olla kuuntelematta ja keskittyä imuroimiseen. Se marssii ohi vihaisena, väistän äkkiä etten olisi tiellä. Se kiroilee vihaisena. Jatkan imurointia ja yritän uppoutua omiin ajatuksiini. Yhtäkkiä se huutaa kovaa, paiskaa kompostin kannen maahan, heittää jotain kompostiin ja paiskaa taas kannen paikoilleen ja sulkee roskiskaapin voimalla. Taas kiroilua.. Se sanoo että hän siivoo meistä eniten, että me muut ei tehdä koskaan mitään. Että hän ei jaksa tätä elämää enää. Että jos täällä ei vitsii tehdä mitään, niin ovi on tuolla. Se melkein itkee vihasta. Sammutan imurin, menen nurkan taakse ja jostain syystä pelkään.

Äiti:"Eikö sun pitäny vaihtaa lakanat?"
Minä:"Joo, mutta teen sen aamulla, väsyttää liikaa"
"Just.. Otitko vitamiinit aamulla?"
"Unohdin.. anteeks.."
*Äiti marssii kuivaamaan hiuksiaan vessaansa*"Mulla menee kohta hermot, jos tällanen flegmaattisuus jatkuu! Miten joku voi olla noin flegmaattinen!?"
Liu'n seinää pitkin lattialle istumaan ja toivon että pystyisin itkemään.. Itken ilman kyyneleitä..

I have to do this!

Koulu ahdistaa.. Jokaiselta tunnilta tekisi mieli juosta pois kyyneleet silmissä. En ole tarpeeksi hyvää.. Melkein jokainen asia mitä porukat sanovat ärsyttää ja tekisi mieli purskahtaa itkuun. Ainut ongelma on vain se, etten kunnolla enää osaa itkeä. Joskus saattaa pari kyyneltä vierähtää poskelle ja se siitä. Eikä se auta jos tekisi mieli vollottaa kaikki paha olo pois.. Yritän siis purkaa ahdistuksen viiltelyn sijaan liikuntaan. Enemmän kyykkyjä, vatsoja, punnerruksia, hyppyjä, kauemmin lankkua. Kaikkea enemmän.

Kotona oleminen kostautuu: äiti tuputtaa kaikkea syötävää ja jos kieltäydyn alkaa se iän ikuinen väittely siitä ettei häntä arvosteta jne. Pakko siis syödä.. Kalorit ovat onneksi kuitenkin miinuksen puolella.
Huomenna kolmannelle autokoulun teoriatunnille, joten olen myöhempään kaupungilla. Kotimatkaa kaupungilta on melkein 30 kilometriä, bussit lähtevät onneksi tunnin välein. Pystyn siis sanomaan porukoille syöneeni kaupungilla hypärillä kunnon ruokaa. Totuus on toinen: ei mitään.. Huomenna ruokasaldoksi pitäisi tulla siis vain aamupala ja iltapala. Molemmilla banaani tai leipä ja ehkä pari mandariinia tai viinirypäleitä.
Eilen ja tänään on oksettanut koko päivän. En meinaa saada nieltyä ruokaa, sillä tekisi niin mieli sylkeä se pois suusta, oksentaa jo vatsass olevat ruuat. Saisin aika helposti oksennettuakin, mutta melkein kaikissa nivelissä jotain ongelmaa eikä esimerkiksi leuka meinaa aueta kunnolla. Vielä keväällä pystyin oksentelemaan, mutta sen jälkeen leuka ei ole antanut periksi.

Huomenna olisi tarkoitus myös hypärillä käydä koulun salilla.

Tämän päivän liikkumisia:
-Koiralenkki, noin 40 min
-135 kyykkyä
-360 vatsaa
-30 punnerrusta
-14 min muuta lihaskuntoa

Ei paljoa, mutta tyhjääkin parempi..

Kaatuminen jo lähtöviivalla

Epäonnistuin heti.. En päässyt tavoitteeseeni, päinvastoin, paino on noussut.

Ei sinusta ole tähän, olet pelkkä nolla. Laihuus ei tule koskaan olemaan osa snua. Olet ja tulet aina olemaan sotanorsu joka läskistyy päivä päivältä yhä vain enemmän. Kohta muutut läskiksi sotanosuksi. Olet vain pelkkää läskiä. Katso vatsaasi, kuinka monta makkaraa näet? Purista niitä käsilläsi. Tunnetko kuinka paljon läskiä käteesi mahtu? Katso reisiäsi, katso kuinka ne löllyvät kävellessäsi. Kuinka ne ottavat toisiinsa kiinni kun seisot, kun kävelet. Tunnetko sen? Se on pelkkää läskiä. Katso kuinka iso kaksoisleuka, pelkkää läskiä. LäskiäläskiäLÄSKIÄLÄSKIÄLÄSKIÄ!

En voi lopettaa miettimästä siitä kuinka olen onnistunut välittömästi. Ei minusta koskaan tule laihaa.. Ei koskaan tule keijukaista.. Teen illalla lisää vatsoja, reisiä, punnerruksia, selkiä. Kaikkia tuplasti enemmän. Keskiviikkona koulun salille hypärillä. Torstaina ehkä koulunjälkeen myös salille. Perjantaina annan kaikkeni liikuntatunnilla. Joka ilta lihaskuntoa. Torstaina voisi kyllä myös tulla suoraan koulusta kotiin ja tehdä rääkkilenkin juoksumatolla. Tietenkin sen mukaan mitä nivelet jaksavat. Jos en pysty hölkätä, kävelen tuplasti pidempää vähintään nopeudella 7 km/h. Pakko laihtua, pakko!

Tällä hetkellä inhoan itseäni enemmän kuin koskaan.. En pysty laittamaan painon numeroa edes ylös, se on liian paljon.. Sitten kun saan sen laskemaan (ja toivottavasti tämän viikon aikana!) voin ehkä kertoa sen, mutta en nyt..