Unelmaa kohti!

Parin päivän aikana on tapahtunut tunteiden puolella paljon. Tunteita koettu laidasta laitaan.

Eilen ahdistus, turhautuminen, uupumus jne. olivat suuri osa päivääni. Meinasin romahtaa koulussa, sain vaivoin pidettyä kyyneleet kurissa kavereiden lähellä. Musiikkilinjan ja kuoron konsertin aikana kyyneleet kuitenkin vierivät poskia pitkin. Ahdistuskin oli korkealla. Olo helpottui kun sain tietyt ajatukset työnnettyä nurkkaan. Ne eivät siellä nurkassa kuitenkaan kovinkaan pitkään pysyneet, vaan kohta olin taas puremassa poskia ja huulia etten itkisi.

Tänään olo ei ollut kovin hyvä, parempi kuitenkin kuin eilen. Kuljen sumussa. En muista maanantaista, tiistaista tai keskiviikosta kunnolla mitään. Pakko keskittyä pitkään, että muistan jotain, jonka avulla hahmottaa päivää.

Onnistuin melkein täydellisesti suunnitelmissani syömisten suhteen! Olen onnistunut skippaamaan lämpimät ruuat nyt neljänä päivänä ja olo ollut sen suhteen mikä mainioin! Paitsi eilinen hillomunkki minkä kaupan myyjä tuputti eilen kylän kaupassamme ja isän silmien alla en voinut kieltäytyä, sekä tämän päiväinen tippaleipä olivat iso moka. Tunsin joka suupalalla kuinka niissä olevat rasvat imeytyvät kehooni.. Vatsa kramppasi hiukan, mutta se morkkis ja halu oksentaa olivat pahimmat. Pääni sisällä ääni kertoo totuuden: olen possu.
Kuitenkin suhteellisen tyytyväisenä uskalsin mennä vaa'lle. Se näytti 49,6 kg ilman vaatteita!!! Olin aivan sata varma että se näyttäisi yli 55 kg. 49,6 kg!!!!! Haluan huutaa, kiljua, pomppia! Pääsin ainakin hetkellisesti alle 50 kilon!! Melkein 4 kiloa pudotettu matkalla. Tai oikeastaan yli, jos lasketaan siitä 54 kilosta mihin onnistuin lihoamaan. Tiedän, että osa tulee takaisin kun nyt lomalla on pakko syödä.. Jos saisin itse päättää, en koskisi lämpimään ruokaan pitkällä tikullakaan. Kotona pakko.. Tänään oli onni matkassa, sillä porukat lähtivät pankkiin kun aloin syömään. Sain heitettyä kaiken vessanpöntöstä alas. Toivon painon jatkavan laskua samaan tahtiin. Olen tällä hetkellä niin taivaassa. Pääsin kuin pääsinkin alle 50 kilon!
Nyt pitäisi saada jotenkin porukoille selitettyä herkkulakko, johon kuuluu myös hampparit ja pizzat jne. Kyllä tämä tästä!

Pidemmät kuulumiset

Kolmas postaus jo tänään.. tiedetään.. oli vain pakko tulla kertomaan nyt kolmen päivän putkesta syömisten kanssa. Vaa'lle en ole uskaltanut nousta vielä. Tiedän, että paino huitelee jossain korkeissa lukemissa, näen ja tunnen sen. Iso syy siihen ollut niin väsynyt olo ja siitä seurannut suursyöminen.. Nyt en ole kuitenkaan kahteen päivään syönyt lämmintä ruokaa ja huomenna tämä toivottavasti tulee jatkumaan! Olen syönyt aamiaisen (n.4-7 minis muroja, joissa on hieman suklaata + maitoa) joka aamu.

Koulussa meni maanantaina omena ja välipalapatukka, illalla tavallinen pieni pulla, kit-kat patukka tutuilla ja kotona paahtoleivän siivu. Liikaa!!

Tänään pärjätty aamiaisella koko päivä. Kävin myös pelaamassa korista ja sählyä kavereiden kanssa melkein kaksi tuntia.

Huomenna olisi tarkoituksena syödä myös vain aamiainen, tai maksimissaan kotona banaani aamiaisen lisäksi illalla. Ei muuta. Saa nähdä kuinka hyvin onnistun suunnitelmassa..

Tänään ei sitten ollutkaan nupoa. Menee varmaan seurava kerta toukokuun puoleenväliin, mutta eihän se minua haittaa.

Retkahdin viiltämään kaksi pintanaarmuja syvempää viiltoa. Eivät nekään syviä ole, syvempiä kuin naarmut. Panadolia meni se 4 000mg, eli 4g. Meinasin ottaa enemmän.. Teki mieli tyhjentää koko purkki ja sen jälkeen viiltää käsi täyteen suloisia viiltoja. Kuvittelin sen jo mielessäni.. Haistattaa maailmalle paskat ja olla välittämättä enää yhtään kenestäkään, yhtään mistään. Haluaisin romahtaa, itkeä, huutaa, kertoa tästä jollekin. En uskalla. Vetäisin muut vain mukanani pohjalle.. Ja osa minusta haluaa pitää sen sisälläni, omana salaisuutenani. Vaikka miten yritän, puhuminen näistä asioista kenenkään kanssa saa kulissit nousemaan heti vahvoina pystyyn, enkä voi niitä kaataa.. En pysty, en ole tarpeeksi vahva..

Vappuna olisi kavereiden kanssa hauskaa tiedossa. Porukalla viettämään yötä jonnekkin ja pitämään hauskaa. En ole menossa. En pysty. Perun varmaan lauantain ratsastustunninkin, täytyy katsoa jaksanko lähteä vai jäänkö kotiin. Jaksanko lauantaihin?

Toivottavasti teillä mennyt paremmin <3

3,5 g panadolia.. en edes kunnolla miettinyt mitään.. halusin pään sekasin, pois siitä olotilasta, pois kaikesta.. Haluan viiltää.. En saa, liian suuri kiinnijäämis vaara.. Lyön kättäni seinän kulmaan..

Retkahdus

Mulla on kylmä, tärisen.
Pitäisi mennä äikän tunnille, en pysty. Pois jääminen ahdistaa, mutta niin ahdistaa mennä tunnille.

Löysin aamulla terän piilosta ja jostain päähänpistosta otin sen mukaan kouluun. Tyhmä ja heikko kun olin, oli aamulla pakko tuntea terä vasten ihoa. Ei ollut tarkoitus viiltää. Maksimissaan pieni pintanaarmu. Pintanaarmuja tuli kolme, ja verta. Ne todellakin ovat vain naarmuja, mutta olin unohtanut kuinka helposti kädestä saa vuodatettua verta.. Alkupaniikkia seurasi helpotus. Helpotus kun näin punaiset polut vihdoin kädessä. Kuitenkaan en voinut olla miettimättä mikä rumba tästä taas lähtee. Pystynkö lopettamaan? Pystynkö piilottamaan nämä jotenkin porukoilta? Entäs jos retkahdan uudestaan?

En voi olla katsomatta noita naarmuja.. Haluan tehdä lisää..

Itsekuri koetuksella

Mustelmat alkaa muodostumaan pitkin käsiä. En tiedä ovatko ne edellispäivän vai eilisen jälkiä. Vatsaan ja jalkoihin ei ole tullut vielä mitään. Toivon mustelmien muodostuvan isoiksi. Ne ovat jotenkin kauniita. Ja merkki siitä, että olen lyönyt tarpeeksi kovaa.

En tiedä mikä minuun eilen meni.. Ensiksi en saanut unta, hetken päästä kaikki tuntui oudolta, kuin ködet eivät olisi minun, eivätkä jalat. Kaikki tuntui vieraalta, epätodelliselta. Jossain vaiheessa en oikeasti osannut sanoa, kumpi käsistä on oikea, ja kumpi vasen käsi. Sitten jokin napsahti. Aloin lyömään käsiäni, jalkojani ja vatsaa. Kun kipu oli hetkellisesti tarpeeksi lopetin. Kivun laannuttua en voinut lopettaa, jatkoin vain. En pystynyt lopettamaan..
Jossain vaiheessa halu viiltää oli kova. En löytänyt terää, enkä olisi voinut viiltää käteen mihin haluan tälläkin hetkellä vain tehdä syviä viiltoja. Tyydyin raapimaan viillon näköisiä pieniä naarmuja. Ei niistä edes verta tullut.. En tiedä pystynkö enää kauaa vastustamaan tätä viiltämisen himoa. Jalkoihin viiltäminen ei tähän auta. Haluan täyttää käteni punaisilla poluilla. Miten pystyisin ne piilottamaan? Olen jo kerran meinannut jäädä kiinni..

Pää tuntuu räjähtävän.
Kaikki tuntuu painavan minut nurkkaan, en saa henkeä.
Mikään ei oikein tunnu miltään.
Kaikki tuntuu aivan turhalta.

Istun sängyllä, tuolilla, lattialla ja vain tuijotan. Millään ei ole mitään väliä.

Lupasin itselleni jaksaa vielä tiistaihin. Kaksi päivää. Vajaa.

It's a crazy world

Asiat tuntuvat hassuilta. Väsyttää, mutta olen energinen. Mikään ei tunnu pysyvän kädessä. Tunnen leijuvani, mutta samalla tunnen kivet tiellä. Maailma pyörii vaikka kävelen suoraan. Valo tuntuu liian kirkkaalta. Kaikki on outoa. Oudon kivalta.

Happy pills

5 x 665mg = 3 325mg. Kävin hakemassa 30 tablettia lisää, 10 kotona jemmassa. 7 muuta tablettia. Säästän. Meinssin olla ottamatta tänään yhtäkään. Oli pakko. En tiedä miksi.. Katotaan vaikuttaako tänää yhtään, eilen ei vaikuttanut.

Toinen maailma

Noin 2g panadolia, vähän vajaa. Vettä.
Tiedän ettei se vaikuta mitenkään. Ei vaikuttaisi, vaikka ottaisin loput kuusi tablettia. 9×665mg olisi vain vähän vajaa 6g.
En tiedä miksi ne kolme edes otin.
Siksi että tuntisin jotain?
Siksi etten tuntisi enää mitään?
Kaikki on niin epätodellista. Liian kirkasta, liian valoisaa, liian.... kaikkea.
Ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään.

Kuin lintu taivaalla

Mä haluun korkeelle.
Veden päälle, kaupungin ylle.
Lentää kuin lintu.
Pilven reunalle.
Tuntea tuulen,
kokeilla siipiä vapauden.
Ei mikään painaisi harteilla,
työntäisi kohti maata.
Kaikki olisi kevyttä.
Pilven reunalla, korkeuksissa.

Mä kuvittelen itseni sillalla, talon katolla, vuoren kielekkeellä ja mut tättää tyytyväisyys. Mä kuvittelen itseni junaradan vieressä, junan ääni korvissa, ja mut täyttää rauha.

Me ollaan olkapäitä löytyneitä, sanoja ja kyyneleitä

Anteeksi hiljaisuus. Monta kertaa on mieli tehnyt kirjoittaa, mutten ole löytänyt sanoja joilla mitään kertoa. Pään sisällä kyllä pyörii monia asioita, mutta paperi ammottaa tyhjyyttä, ilmassa hiljaisuus.

Äiti sanonut nyt muutamana päivänä, että näytän todella väsyneeltä. Niimpä niin.. Nukkuminen ei auta, vaikka se on ainut asia mitä haluaisin tehdä. Tuntuu että väsymys valtaa jokaisen päivän, kietoo ne omaan kieroon syleilyynsä. Pikkuhiljaa se sumentaa todellisuuden ja unen rajan, jolloin jäljelle jää vain kävelevä kuori.

Sain tietää, että se hoitaja, jolla olen käynyt nupossa, lähtee toukokuussa.. Juuri kun olin ehkä hieman uskaltautumassa puhumaan enemmän. Ei sitten.. Tehtiin tänään BDI. Kysymykset vilisivät silmieni ohi. Mikään ei kuvannut kunnolla niitä asioita mitä tunnen. Miten voin valita vaihtoehdoista, jos en tiedä miltä tuntuu? Laitoin siihen kuitenkin jotai, hieman ehkä alakanttiin. Katsoin kuinka hän laski pisteet. 25 eli keskivaikea masennus. 29 vaikean masennuksen raja. Eli siinä rajalla.  Hän kysyi miltä keskivaikea masennus kuulostaa? En osannut sanoa, naurahdin. Sain sanottua sen, että tuntuu kuin se olisi sanottu jollekkin muulle. Kaikki asiat tuntuvat tapahtuvan jollekkin muulle. Koko elämäni on jonkun muun. Kehoni on jonkun muun.

En ole jaksanut kiinnittää syömisiini oikein mitään huomiota.. En ole jaksanut liikkua. Näen vain kuinka rasva ympärilläni vain lisääntyu. Haluan sen pois kehostani. Jos se ei muuten lähde, otan viimeisenä tekona sen vaikka väkisin veitsen kanssa.

Olen niin hemmetin väsynyt..

Kaikki hyvin

Mä tiedän että sanon kaiken olevan hyvin. Hymyilen perään. Mun on vaikee kertoo totuutta, vaikka kyyneleet vierii pitkin poskii. Silti vakuutan: kaikki hyvin. Ei mitään syytä huoleen, kyllä mä pärjään.

Mä en enää tiedä miten asiat on. Asiat tuntuvat sotkeutuneen toisiinsa, isoksi kasaksi jota en saa auki. Tuo kasa on helppo välillä tuupata syrjään ja unohtaa sen koko olemassa olo. Sen hetken kun ajatukset ovat täysin muualla omasta elämästäni ja mistään siihen liittyvästä, olen onnellinen - tai ainakin melkein.. Vaikka nauran ja olot on kevyempi, en tunne mitään. Kuin katsoisin itseäni ulkopuolisen silmin: naurava tyttö. Pakkohan sen silloin on olla iloinen. Mutta totuus on etten tiedä. En tiedä olenko romahtamispisteessä, lähempänä onnellisuutta vai jopa lähempänä kaiken katoamista. Viesteihin vastaaminen on melkein mahdotonta, ihan sama keneltä se on tullut. Tällä hetkellä haluaisin vain itkeä ja huutaa, raivota koko maailmalle, elämälleni. Haluaisin pyyhkiä kaiken pois ja olla joku muu..