It was a beautiful dream

Oli tavallinen aamu, olin valmiina lähtemään kouluun. Isä sanoo moikka ja lähtee autolle. Kohta ovi taas käy ja isä tulee sisälle. Samalla ovesta tulee naapuri ja sekä kaverini. Hän on tuohtunun.. Katson häntä kysyvin silmin mutta hän vain pyytää anteeksi ja sanoo ettei voi olla enää hiljaa.. Tajuan mistä on kysymys. Heitän ensimmäiset kengät jalkaan ja juoksen ulos. Isä lähtee vähän ajan päästä perään ja äiti huutaa. Juoksen kovempaa. Bussipysäkin kohalta nousen tien pientareelle juoksemaan. Tiellä kulkee paljon rekkoja. Tunnen kuinka ne menevät ohi raskaina. En ajattele sen kummempia. Valkoinen rekka lähestyy. Vain yksi pieni askel sivuun.. Vain yksi pieni askel.. pimeys..

Herään sängystä, en ole kotona. Ketään ei ole missään. Kiroan sitä, että olen vielä elossa. Kuulen äidin äänen. Nousen ylös. Mihinkään ei satu. Etsin katseellani tietä pakoon. Pakko saada tämä päätökseen. Kuulen askeleiden lähestyvän. Juoksen ikkunan luokse. Lukossa. Askeleet ovat ihan nurkan takana. En löydä muuta kuin lasioven. Tumma hahmo alkaa erottua. Hyppään takaisin sänkyyn ja pysyn paikallani. He eivät tiedä että heräsin. Kunhan vain odotan. Odotan tuon tumman hahmon menevän kauas pois.

Herätyskello soi. Pikku hiljaa herään ja tunnen oman kehoni. Se on raskas. Luomet painanavat niin paljon, etten meinaa saada silmiä auki. Oliko se äskeinen unta? En ole nähnyt unia pitkiin aikoihin. Ja siitäkin on jo kauan kun näin tuollaista unta. Nekin ovat olleet vain pieniä välähdyksiä. Mutta tuo uni oli niin todellisen tuntuinen. Eikä se uni ollut pelottava tai surullinen. Se ei ollut painajainen. En ollut helpottunut kun heräsin, päin vastoin. Halusin takaisin siihen uneen. Uneen jossa kaikki tuntui niin kevyeltä, toisin kun nyt..

Make it go away

Miksi muhun sattuu näin paljon? Olen aivan luovuttamis pisteessä. Ennen pystyin ajattelemaan jopa viikon eteen päin: jos jaksan vielä tämän viikon.. Nyt on vaikeaa ajatella edes viikonlopun yli. Nyt joudun miettimään aamuisin, jaksanko iltaan asti.. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle. En saa kunnolla henkeä.

Kaikki tuntuu tuskallisen todelliselta, mutta samaan aikaan vain odotan. Odotan milloin herään ja huomaan kaiken olleenkin vain unta. Kaikki tuntuu suurimman osan ajasta niin epätodelliselta..

If I fall, will you be there, when I come to my senses
If I fall, will I fade away alone
If I fall, will the demons or the angels take me

Vielä täällä

Asiat tuntuvat menevät kiihtyvällä vauhdilla alamäkeä.. Kuin vauhti kiihtyisi niin nopeaksi kuin mahdollista ennen lopullista törmäystä.

Kävin maanantaina nupossa. Taas kerran. Juteltiin koulusta. Yhtäkkiä huomasin kuinka pari kyyneltä vieri poskea pitkin vaikka ei edes tehnyt mieli itkeä. Ne vain valuivat silmäkulmasta. Hoitaja sanoi, että vaikka ei olla tehty vielä mitään testejä niin jonkinlinen stressihäiriö kyllä täyttyy ja varmaan myös ainakin lievä masennus. Olin hämilläni. Kuulemma se, että menen kokeissa lukkoon, ei ole keskittymistä jne ovat jonkinlaisia mieliala oireita. Hienoa..

Maanantaina tuntui etten jaksa enää seuraavaa päivää. Olin todella poikki, räjähtämispisteessä.. Yöllä nousikin kuume. Yli neljään vuoteen ei ole ollut kuume 39 asteessa. Pienenä nousi helpostikkin, muttei enää ala-asteen jälkeen. Sain syyn jäädä sängyn pohjalle. Tuntui oudolta voida fyysisesti yhtä huonolta kuin henkisestikin. Osui oikeaan kohtaan tuo flunssa. Olen vielä huomisen päivän kotona, perjantaista ei tietoa.

Äiti alkoi tenttaamaan keskeneräisistä kursseista.. Niitä on varmaan kertynyt jo ainakin viisi.. En vain enää jaksa.. Ennen sentää sain tehtyä kaiken viimetingassa itseni pakottamalla, nyt ei sekään onnistu.. Olen niin väsynyt..

Laihduttaminenkaan ei oikein edisty.. En ole päässyt liikkumaan, mutta paastosin viimeviikolla melkein kaksi päivää (jos kahta aamiaista ei lasketa) sekä viikonloppuna skippasin aamiaiset ja iltapalat. Lounaalla ja päivällisellä söin mahdollisimman vähän.. Sain tänään jätettyä lämpimän ruuan pois, ja huomenna ajattelin paastota koko päivän juomisia lukuunottamatta..

Sade voi taas huonosti. En enää tiedä miten auttaa.. En ole vähään aikaan osannut. Mutta on pakko.. Ihan sama paljonko kello olisi, mutta jos hän kaipaa juttuseuraa, apua, en voi häntä jättää..
Toisella ystävällä menee myös vähän vaihtelevasti. En häntäkään osaa auttaa tai sanoa mitään järkevää. Itseasiassa aika monella kaverilla menee huonosti. Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta olen huono auttamisessa. Miksi siis edes yritän?

En oikeasti tiedä jaksanko edes enää yhtäkään koulupäivää.. Seuraava nupo tiistaina..

Se pitää piilottaa

En pysty kertomaan kenellekkn kuinka sisälläni jokin huutaa, ja samalla painava tyhjyys painaa alaspäin. On paha olla.. Aamuisin pääsen juuri ja juuri sängystä ylös väsymykseltä.

Sain sovittua Sateen kanssa ainakin jotenkin. Hän on tosi tärkeä ystävä, mutta en tiedä.. olen vain niin väsynyt..

Kaikki sotkeentuu, menee enemmän solmuun. Kiristyy niin tiukaksi ettei sitä enää auki saa.. Lopulta se on vain iso klöntti... niin mitä? Ongelmia? Huolia? Tunteita? Tekoja? Virheitä? Vai kaikkea?

Postaus numero 2

Päivä lähti jo heti aamusta laskusuunalla. Kotona unohtelin asioita ja sain kuulla niistä äidiltä. Koulussa sain tietää kolmesta K arvosanasta, eli kurssi kesken ja varmaan pari jotka joudun käymään uudestaan. En ole vieläkään uskaltanut käydä katsomassa wilmaa..

Kun kerron ihmisille, etten saa pakollisia töitä suoritettua, he sanovat vain, että ota itteäs niskasta kiinni ja pakota itsesi. Niin, helppohan se on sanoa. Kyllä se onnistuisi ilman sitä valtavaa ahdistusta ja monia muita tunteita jota en tunnista. Kun yritän jotain tehdä, pää ei toimi. Jos kyseessä on essee, en saa sanaakaan paperille vaikka tuijottaisin sitä kaksi tuntia. Jossain vaiheessa se ahdistus ja muut tunteet iskevät ja silloin olisin valmis luovuttamaan koko elämästä.

Yritin taas tänään kertoa ihmisille olostani, mutten saanut mitään sanotuksi. Siispä yritin keskittää kaiken energiani pelivuorosaa koripallon pelaamiseen. Jossain vaiheessa tutui, etten huomannut kun pallo lensi edestä tai muuten ohi. Seisoin keskellä kenttää kuin omat liikkeet hidastettuna ja muiden pika kelauksella. Sen jälkeen jouduin jatkuvadti räpyttelemään että näkisinkin jotain. Ja kun tuohon 1,5 tunnin koripallopeliin ynnätään tämän päivän syödyt kalorit (2× karjalanpiirakka+munavoi), niin toivottavasti jää loppusumma kunnolla miinuksen puolelle!

Pelkään äitin käyneen katsomassa wilmasta numerot..

You left

Sade taisi katkaista välit. En edes tiiä mitä olen tehnyt. Ollut paska kaveri? Tukenut liian vähän? Kuunnellut liian vähän? Puhunut liikaa omista asioistani? Varmasti. Miksi siis edes ihmettelen itä, ettei hän enää puhu. Sanoi, etteivät muut enää kiinnosta häntä. Jos se olisi totta, ei hän kävisi enää whatsapissa. Tiesin tämän tapahtuvan. Tiesin sen jo yli vuosi sitten. Miksi silti päästän ihmisiä liian lähelle. Loppujen lopuksi onnistun vain satuttamaan kun muut lähtevät pois.

The Sun is shining but I'm not happy

Ihmiset iloitsevat keväästä, auringosta, lämmöstä ja asfaltista. Odottavat kesää. Itseäni kaikki nuo vain ahdistavat.. Kun muut odottavat shortsi ja toppi kelejä, toivoisin itse hartaasti kovaa takatalvea. Kaipaan sitä kylmyyttä, lunta, pimeyttä. Silloin pääsi piiloon varjoihin. Kesällä aurinko paistaa joka puolelle eikä kukaan pääse piiloon. Talven pimeydessä tuntui, että sai ajatella rauhassa, mutta nyt tuntuu, että aurinko työntää säteensä ajatuksiini ja paljastaa ne kaikille. Näin kuvainnollisesti.. Kaipaan myös hautautumista isoihin vaatteisiin ilman kenenkään kummasteluja.. Mitä enemmän aurinko paistaa, sitä enemmän ahdistaa..

Huomasin viikonloppuna erään asian, johon olen kyllä joskus aikasemminkin kiinnittänyt huomioni. Kun juttelen kavereitteni kanssa vaikkapa whatsapissa, niin alan helposti ajattelemaan, että ovatko kaverit vaikka vain esittäneet riidan minulle ja sitä kautta haluavat nähdä mitä teen tms. Kyllä, kuulostaa tyhmältä, mutten saa niitä ajatuksia pois mielestäni..

Laihduttaminenkin on mennyt persiilleen.. En ole jaksanut väsymyksen takia liikkua tarpeeksi, ja väsyneenähän sitä tulee syötyä vähän kaikkea.. Äiti sanoi, että olen kasvanut.. Ai kun kiva..

En uskalla edes mennä katsomaan wilmasta viimekurssin numeroita.. pelottaa että joudun käymään kursseja uudestaan palauttamattomien töitten takia..

Mä hymyilen, mutta se ei enää edes näytä hymyltä. Se on väsynyt irvistys. Silmät roikkuvat velttoina. Ei näy iloa.. Ei ainakaan omasta mielestä..

6.3.2015

Kuuntelen Sateen illalla lähettämän ääniviestin ja pitkästä aikaa silmistä vierii poskelle enemmänkin kuin vain yksi kyynel.. En tarkoittanut niin.. Taas onnistuin vain satuttamaan..

Äitikin alkoi taas tenttaamaan niista sosiaaliohjaajan ajoista. Teki mieli huutaa, että ne eivät hänelle kuulu. Menin vain lukkoon, sopersin jotain ja lähdin pysäkille..

Sitten pitäisi pystyä keskittymään mantsaan, matikkaan ja enkkuun, jonka jälkeen vielä liikkaa jonka skippaan..

You don't want to know, so I lie

Lyön. Käsiin, reisiin, vatsaan, sääriin, lonkkaan.. Enemmän, kovempaa. Toivon mustelmia. Kädessä osun välillä hermoon, välillä en hetkeen pysty liikuttaa sormia. Mutta se ei haittaa.. Niin kauan kun kipu tuntuu, kaikki on hyvin. Ainakin sen hetken..

Tuntuu, että kadotan itseni pala palalta, päivä päivältä yhä enemmän. En osaa sitä oikein paremmin selittää, muuta kuin siten, että en oikein enää kunnolla tiedä kuka olen. Tiedän nimeni, ikäni, missä asun ja kaikki muut perustiedot, mutta mistä pidän, mitä inhoan. Tämmöiset asiat ovat jotenkin hämärän peitossa.. en tiedä..

En uskalla sanoa Sateelle mitään. Hänellä menee liian huonosti jo valmiiksi. Pelkään joka ilta, kuulenko hänestä enää seuraavana päivänä.. En tiedä mitä tehdä.. joku toinen tietäisi..

Päivät vain kulkevat ohi

Päivät kulkevat ohi, asioita tapahtuu, ja minä vain seison paikallani. Yritän napata jostain kiinni mutten onnistu. Huidon ilmaa, mutta asiat lipevät otteestani. En saa päivistä kiinni, en edes yksittäisistä asioista..

Koulu lipsuu enemmän ja enemmän. En pysty keskittymään enää yhtään.. Miljoona asiaa rästissä, koska en ole jaksanut/pystynyt niitä tekemään ja lisää vain pukkaa..

Sateella menee yhä huonosti. Yritän auttaa. Kun hän kysyy, miten menee, hän ei oikeasti halua kuulla. En siis kerro. Kysyy kai vain kohteliaisuudesta. Hän haluaa purkaa oloaan, ja minä kuuntelen. Kuuntelen, vaikka samalla tekisi mieli hypätä korkealta ja kokeilla siipiä.. Mutta ei. Omat tunteet laitettava syrjään, jotta saisin edes jonkun muun ehkä voimaan paremmin.

Käteen tulikin mustelma. Oikeastaan kolme. Ihmettelen, sillä saan todella harvoin mustelmia. Ainakin olen lyönyt tarpeeksi kovaa.. Ansaitsen ne. Kaiken sen ahmimisen ja itsekeskeisyyden, epäonnistumisien takia. Sen takia, että olen täällä..
Mutta pakko jaksaa vielä ensi viikkoon, vaikka haluaisin nulahtaa jo, enkä koskaan enää herätä. Siihen asti, että isä tulee työmatkalta kotiin. Sitten voisin luovuttaa, päästää irti.. Olen vain niin väsynyt, mutta silti muiden edessä nauran.

Oon ystävä mustelmien, tarpeeksi niistä saa mä en

"Vaikutat iloiselta, terveeltä nuorelta naisenalulta, joka hieman oireilee ikäviin asioihin, mutta sekin on tervettä."
Sisälläni jokin huutaa, riehuu. Se haluaisi huutaa ettei kaikki ole niin. Etten ole niin kunnossa mitä kaikki luulevat. Etten jaksa..
"Niin", vastaan ja hymyilen (!!).

Olen liian väsynyt edes nousemaan sängystä ja ottamaan terää. Liian väsynyt yrittämäön kertoa kenellekkään. Liian väsynyt nousta aamuisin ja lähteä kouluun, keskittymään ja tekemään läksyjä. Vaikka se tekee minusta paskan ystävän, olen liian väsynyt huolestumaan, pelkäämään pahinta ystävistäni. Liian väsynyt hymyilemään muille kaiken sen sisäisen sekasorron peittämiseksi. Liian väsynyt edes yrittää kontrolloimaan mitä syön. Liian väsynyt kuntoilemaan. Liian väsynyt yrittämään.. elämään..

Voisiko joku hakea minut pois tästä kaikesta?

Kädessä tuntuu kipu. Kipu, joka vie ajatukset hetkeksi pois. Liian vähäksi aikaa.. Lyön uudestaan ja se hetken helpotus tulee. Siihen ei tule mustelmaa, vaikka löin kovaa. Lyön siis kovempaa. Saa korvata sen, kun en jaksanut hakea terää..

On miljoona keinoo poistaa tuskaa

Vaikee löytää kun ei tiedä mitä etsitään
Vaikee suunnistaa kun ei nää yhtään mitään
Mitä sä tahdot voisit kertoo
On helpompaa kun myöntää jos tahtoo
Mitä sun täytyy oikein peittää?
Onko se kultaa kun noin kiiltää?

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää
Palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää
Palanen lyijyy sydämestä
Leviää kyllä jollet estä
On miljoona keinoo poistaa tuska
On miljoona väärempää vastausta

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän

Sama se mistä ne muijat tykkää
Mitä se liikuttaa sua yhtään
Teet niinkuin sun täytyy tehdä
Ja tuhoat kaiken voiton tieltä

Mitä sä tahdot voisit kertoo
On helpompaa kun myöntää jos tahtoo
Mitä sun täytyy oikein peittää?
Kuka sua hallitsee?

Savuna ilmaan ei voi estää
Verenä hiekkaan ei voi kestää
Kivusta nautintoon on matkaa
Pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Apulanta ~ Hiekka