Aina kun luulen olevani pohjalla, putoan hetken päästä vielä alemmas. Kuinka kauan ihminen voi pudota?
Kettingit ympärillä tuntuvat kiristyvän. Ne puristuvat ihon läpi. En pysty olemaan paikalla. Tänään myös ahdistus nosti päätään oikein kunnolla pitkästä aikaa..
Kaikki on sekavaa, asiat sulautuu yhdeksi. Niistä on vaikea saada kiinni
14 päivää. 14 päivää, ja lähtö Itävaltaan. En voi uskoa sen päivän olevan jo niin lähellä. En jaksa uskoa, että itse olen vielä täällä. Kesällä vain työ on pitänyt minut pinnalla. Vaikka välillä nukahdin kyyneleet kuivuneena poskille, siellä oli parempi olla kuin monessa muussa paikassa. Nyt kun kaikki leirit ovat minun osaltani ohi, olo on tyhjempi kuin aikoihin. Tuntuu että olen pudonnut jotenkin tyhjän päälle. Pitäisi lomailla. Mennä jonnekkin, pitää hauskaa, rentoutua, ja samalla pitäisi tehdä kaikkia niitä asioita kotona joita ei ehdi tekemään muulloin vuodesta.
Haluisin mennä tekemään jotain kavereiden kanssa, mutta olen työntänyt tärkeimmät ystävistäni pois. Kyllä, se sattuu minuun, mutta näin on kuitenkin heille järkevästi ajateltuna parempi. Ei tarvitse enää kestää sitä vuoristorataa mitä oli minun kanssani. Ei tarvitse kuunnella enää sitä ruikutusta. Parempi heille näin. Enkä usko, että äiti tykkäisi siitä, että lähtisin taas jonnekkin. Olen ollut kuitenkin viikot poissa.
Nyt tekisi mieli viiltää, lyödä, tai lopettaa vihdoin ja viimein tämä kaikki. Tiedän että olen puhunut siitä monet kerrat. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole oikein enää mitään mikä pitäisi minut täällä..
Voisimpa vetää edes pään täyteen..
Ne sanoo mä oon keijukainen
Ne sanoo mä en totta oo
mä oon joku outo tulokas
uusi asukas, niin ne puhuvat
Ne sanoo mä oon menninkäinen
En lihaa enkä verta oo
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat
Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen
Ne sanoo että maiset murheet ei paina mua ollenkaan
Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua
Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan
Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa
Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen
Haavoitun, kun mua pitelet noin, kipu vain voimistuu
Oisin sun nyt kun haluat pois ja ovi vain sulkeutuu
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen, kuolevainen
Mä en tiiä miten mul menee. Tekisi mieli itkeä, huutaa, nauraa ja kiljua, mutten silti tunnista omaa oloani.
Vaikka täällä leireillä onkin ystäviä kanssani ohjaajina ja on ollut mukavaa aikaa, en osaa elää niissä hetkissä. Sisällä on musta-aukko, tyhjä ja imee kaiken sisälleen, kun taas ulkokuori nauraa ja pitää hauskaa.
Black outteja tulee yhä useammin ja pää lyö muutenkin tyhjää. En tiedä miten olisin.
Työnnän taas ihmisiä pois. Anteeksi siitä. En sitä haluaisi, mutten vain saa pidettyä kehenkään yhteyttä. Takaraivossa ajatukset käskevät unohtamaan kaiken vanhan ja juoksemaan kauas pois. Sitä haluaisinkin..
Vaikka oon leirillä töissä, ei olo ole helpottanut kuin hetkittäin. Välillä olo on kevyt, mutta tyhjä. Silloin pystyn nauramaan jotenkin ja esittämään helpommin vahvaa. Välillä, niin kuin nyt, asiat eivät ole läheskään niin hyvin. Käytiin parin ohjaajien kanssa kaupassa, eikä ajaminen mennyt ollenkaan nappiin. Kaikki mahdollinen meni pieleen, mutta se ei ollut kiinni autosta, vaan minusta. (Tiedän monen nyt ajattelevan ettei minulle olisi pitänyt koskaan myöntää ajolupaa.. jopa omasta mielestä). Se laukaisi sen, että viikonlopun tapahtumat jotka olin onnistunut sysäämään mielestäni pois, eivät suostu lähtemään. Vaikka yritän miten, eivät muistot epäonnistumisestani lähde pois. Ruoskin niillä itseäni yhä uudestaan ja uudestaan. En anna itselleni armoa..
Sunnuntaina sain viestin äidiltä, että voin tulla hakemaan tavarani. En ole miettinyt sitä sen enempää, mutta nyt en saa sitä mielestäni ollenkaan. Kaikki vihaavat minua.. Veikkaisin, että jos en olisi täällä leirillä, voisin tehdä oikeasti jotain peruuttamatonta.
