14 päivää. 14 päivää, ja lähtö Itävaltaan. En voi uskoa sen päivän olevan jo niin lähellä. En jaksa uskoa, että itse olen vielä täällä. Kesällä vain työ on pitänyt minut pinnalla. Vaikka välillä nukahdin kyyneleet kuivuneena poskille, siellä oli parempi olla kuin monessa muussa paikassa. Nyt kun kaikki leirit ovat minun osaltani ohi, olo on tyhjempi kuin aikoihin. Tuntuu että olen pudonnut jotenkin tyhjän päälle. Pitäisi lomailla. Mennä jonnekkin, pitää hauskaa, rentoutua, ja samalla pitäisi tehdä kaikkia niitä asioita kotona joita ei ehdi tekemään muulloin vuodesta.
Haluisin mennä tekemään jotain kavereiden kanssa, mutta olen työntänyt tärkeimmät ystävistäni pois. Kyllä, se sattuu minuun, mutta näin on kuitenkin heille järkevästi ajateltuna parempi. Ei tarvitse enää kestää sitä vuoristorataa mitä oli minun kanssani. Ei tarvitse kuunnella enää sitä ruikutusta. Parempi heille näin. Enkä usko, että äiti tykkäisi siitä, että lähtisin taas jonnekkin. Olen ollut kuitenkin viikot poissa.
Nyt tekisi mieli viiltää, lyödä, tai lopettaa vihdoin ja viimein tämä kaikki. Tiedän että olen puhunut siitä monet kerrat. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole oikein enää mitään mikä pitäisi minut täällä..
Voisimpa vetää edes pään täyteen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti