I wanna fly away and maybe some day I will

Haluan luovuttaa, päästää irti. Leijua pikkuhiljaa kohti korkeuksia. Lentää lintujen kanssa. Päästä kaikesta painosta eroon, kaikista lupauksista, kaikista tästä ja vain lentää..

These screams, they wake me up in the night, they violently fill my room, they keep me awake

Maalaan punaista harmaalla. Taikaa.. Painan kovempaa ja punaista maalia tulee enemmän. Se tahraa valkoisen paperin.
Hetken viiveellä tulee kipu. Kipu joka vie ajatukset muualle edes hetkeksi.

Viilsin syvemmälle kuin pitkään aikaan. Löysin vihdoin hyvän terän.. En viiltänyt kuin pari kertaa. Liian vähän.. Sidetarpeita ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Pitää ostaa ihoteippiä vai mitä onkaan. Käytin viimeiset. Kunhan saisin ensin äidiltä ruokarahaa niin voisin käydä apteekissa..

                          *  *  *

Eilen illalla sorruin.. Otin terän käteen ja tein sen, mitä vastaan olen niin kauan taistellut. En jaksa enää välittää.. Olen epäonnitunut oikeastaan kaikissa tavoitteissani, joten ansaitsin sen.

Koulu tuntuu kidutukselta. Istun tunneilla, yrittäen vain pysyä hereillä ja olla juoksematta luokasta ulos. En muista mikä tunti se oli kun jalkoja alkoi hieman pistellä ja se kylmä tyhjyys. Kuin ei olisi jalkoja ollenkaan..

Yritän pysyä vahvana pääosin Sateen takia. Mutta tuntuu ettei se hetki, jolloin päässäni napsahtaa ja romahdan, juoksen rautatielle, autojen sekaan tms. ja olla vain välittämästä muusta maailmasta, ole kaukana.. Kun annan itseni lentää kauas korkeuksiin.

Kävelen kauppakeskuksen käytäviä kohti linja-autoasemaa. Eräs vanha mies tulee kannoillani ovesta sisään. Se puhuu, mutten saa selvää. Se puhuu minulle, varmasti. Kävelin sen ohi ovesta sisään, on kiire bussiin. Varmaan sanoo ettei minulla käytöstapoja.. Käännyn vasemmalle jotta pääsen rauhaan. Vastaan tulee yläasteelaisia, ne katsovat ja nauravat. Onko takissani jotain? Onko kengissä jotain? Hiukset? Toinen teiniryhmä tulee vastaan. Taas eräs tyttö katsoo päästä varpaisiin ja nauraa. Yritän vielä katsoa onko jokin hassusti. En keksi mitään.. mitään muuta kuin itseni.. Liian läski, liian ruma..

Me kuljetaan harmaissa läpi harmaiden päivien

Aamulla

Sade haluaa kuolla. Enkä voi tehdä mitään auttaakseni. Yritän nukkua. Heräilen ja katson kelloa. 2:17, 4:36, 5:23, 6:07, 7:58, 8:32, 9:47, 10:00. Muistan nuo ajat vieläkin. Pyörin sängyssä turhautuneena. Tuntui etten nukkunut ollenkaan..

Sängystä nouseminen tuntuu melkein mahdottomalta. Jokainen lihas, jokainen solu tuntuu liian raskaalta nostaa. Kumpa saisin vain jäädä sänkyyn, kuihtua pois.

                      *  *  *

Viikon syömiset menneet päin persettä.. Kiitos isän joka rakastaa roskaruokaa ja kaikenlaisia herkkuja.. Olisi liian epäilyttävää kieltäytyä koko ajan, joten pakko syödä välillä vaikka tekisi jo hajusta mieli oksentaa.. Yhden positiivisen asian olen huomannut: en pidä enää suklaasta niin paljoa kuin ennen! Välillä kokeilen, ostan pätkiksen huvin vuoksi. Se oli ennen lemppari. Yhden puraisun jälkeen ei tee mieli syödä sitä. Heitän lopun pois ja sylkäisen pienen palan suustani roskiin. Hyi.

Välillä unohdan tehneeni asioita. Suihkussa saatan unohtaa kuinka monta kertaa olen peasyt hiukset (pesen kahdesti) tms. Joskus olen menossa hakemaan juotavaa ja huomaankin takaisin tullessani että pöydällä oli jo juotavaa lasissa. Pieniä asioita, mutta välillä ärsyttää kunnolla..
Kuljenko todella niin sumussa?

Pitäisi liikkua enemmän, mutta en löydä voimia.. Haluaisin vain luovuttaa. Kaiken suhteen..
En jaksaisi herätä huomenna kelloö 6:00, syödä aamiaista, pukea, meikata, laittaa hiukset ja lähteä bussilla kouluun.
En jaksaisi hymyillä ja nauraa kavereiden ja tuttujen seurassa, en istua tunneilla ja esittää keskittynyttä, kiinnostunutta. Kaiken tuon ajatteleminen saa melkein itkemään.
En jaksaisi enää kiertää sitä samaa paskaista kehää: herää -> selviydy päivästä rimaa hipoen -> nukkumaan.
En jaksaisi yrittää kahlata niitä harmaita päiviä jotka ovat samanlaisia kerta toisensa jälkeen. Odottaa vain viikonloppua ja tallille pääsyä. 2 tuntia tallilla ja taas sama jatkuu. Päivä toisensa jälkeen, viikko, kuukausi, vuosi. Jokainen päivä on tuskaa. Joka päivä toivon että en enää olisi täällä. Ehkä pian en olekkaan. Kunhan saisin vain muutaman asian ensin järjestettyä, ehkä sitten.. Ehkä sitten voisin päästää irti..

Kylmyys

Makaan sängyllä, koitan kirjoittaa Sateelle jotain järkevää, lohduttavaa. En keksi mitään. Se sanoo haluavansa kuolla.

Jalat tuntuvat oudoilta. Polvesta alaspäin en tunne niitä, mutta samalla kuitenkin tunnen.. Ne tuntuvat tyhjiltä, kylmiltä..

Yritän saada jotain outoa maasta ja maanjäristyksistä muodostettua.. Ajatus ei kulje.

Jalkoja pistelee.. koitan liikuttaa varpaita, ne liikkuvat mutta tuntuvat kylmännihkeiltä toisiaan vasten. Ne liikkuvat jäykästi. Kylmyys nousee nilkkoihin ja siitä pikkuhiljaa ylöspäin. Jalat tuntuvat vierailta, eivät omilta..

Koira näke unta selkä jalkaani vasten. Se ulisee.

Päivästä pimeyteen

Perjantai 20.2.2015

Istun tuolilla, jalat koukussa ja katson seinää. Valkoinen tapetti, jossa hieman tummemman värisiä raitoja. Pieniä harmaan värisiä palloja ja puhtaan valkoisia kiekuroita. Katson ikkunaan. Autoja kulkee ohi harvakseltaan.. Pelto on lumesta valkea.

Heräsin aamulla ja luin Sateen yöllä lähettämän viestin.. Miksi en herännyt yöllä? Miksi en vastannut.. Olisi pitänyt. Hän kertoo taas haluavansa kuolla, ottaa lääkkeitä saadakseen pään sekaisin, juo jotta tuntisi olevansa elossa.
Tiedän miltä tuntuu haluavansa kuolla. Melkein 4 vuoden ajan olen toivonut etten enää aamulla heräisi.. Nyt ehkä kipeämmin kuin koskaan. Työnnän ne kuitenkin pääni nurkkaan. Täytyy auttaa Sadetta, täytyy autta muita. Omat tunteet pitää heittää pois, en saa ajatella, täytyy vain toimia. Silti kulissit alkaa mureta. Pala palalta. Itken, vaikka ei tule kyyneleitä. Nauran, vaikka sisällä on pimeys. Tällä hetkellä vain halu olla laiha ja auttaa tärkeimpä ystäviäni selviämään ovat ainoat asiat miksi en ole kaatanut yli 5 grammaa särkylääkkeitä kurkusta alas ja vetänyt ranteita auki. Pakko jaksaa, vaikka voimia ei olisikaan..

Paino 51,5 kg.

I miss it so much

Ei kannattaisi tehdä suunnitelmia, ei koskaan.. Ne menevät aina tavalla tai toisella pieleen. Tänäänkin piti olla syömättä, mutta kun en nähnytkään kaveria, piti lähteä aikaisemmin kotiin => ruokana pizzaa.. kaiken kukkuraksi jälkkäriksi hillomunkki.. yritin kieltäytyä, mutta ei onnistunut.. vatsa kaiken sen syömisen jälkeen ihan sekaisin. Oksetti ja tunsin kaikki ne tuhannet kalorit vatsassa yhtenä klönttinä.. tunsin sen niin selvästi, että olisin voinut ottaa veitsen, avata vatsan ja ottaa sen kaloriklöntin pois. En päässyt oksentamaan.. Hienosti tämäkin paastopäivä meni..

Noh, jos huominen menisi paremmin.. Pääen ainakin tallille => rentoutumista ja liikuntaa. En tiedä tulenko pärjäämään tunnilla vai olenko ryhmän huonoinbkolle opettaja joutuu kokoajan huomauttamaan jostain.. Saa nähdä..

Kävin tänään nupossa. Ensin ahdisti oikein kunnolla.. sydän jyskytti tuhatta ja sataa, tuli outo tunne, että osittain en ollutkaan omassa kehossani. Kuin joku toinen olisi käskenyt kävelemään ja kävelin, vaikka samaa aikaa oma mieli huusi ja riehui. Olin kuin robotti. Yhtäkkiä olinkin jo perillä ja kulissit nousivat pystyyn. Nauroin vaikka olisi tehnyt mieli hypätä sen huoneen ikkunasta ulos..

Kaipaan sitä kun kädessä oli punaisia viivoja. Osasta on vielä nytkin nähtävät arvet, vaikka ovat melkein kaksi-kolme vuotta vanhat.. kunpa saisin olla oma itseni, vaikka en tiedä kuka se ihminen edes on.. kumpa saisin piirtää sen kaiken tuskan punaisina viivoina käteeni. Punaisina viivoina jotka kertoisivat tarinani.

Suunnitelmia

Paino pysynyt 51,7 kilossa.. Saan sen kyllä siitä putoamaan. On pakko..

Tänään olin koko päivän kotona ja söin mahdollisimman vähän. Kulutin juoksumatolla 200 kcal. Tiedän, ei se ole paljoakaan..

Huomenna olisi nupo. En tiedä pystynkö menemään vaiko en.. Sen tiedän, että skippaan lämpimän ruuan. Nupon jälkeen piti tavata kaveri, mutta suunnitelmat muuttuivat tänään. Ei nähdäkkään huomenna.. En tiedä mitä teen sen jälkeen. Kotiin en ole menossa, sillä ehdin jo selittämään, että näen kaveria enkä jaksaisi sitä kuulustelujen määrää..

Tällä hetkellä mielessä pyörii huomisen syömis ja liikunta suunnitelmat. Jos isä suostuu ajamaan huomenna tallille, niin voisin päästä ratsastamaan, mutta se on ison kysymysmerkin alla. Torstai on varmempi talli päivä. Muuten huomenna illalla lihaskuntoa. Perjantaina juoksumatolle, 300 kcal on minimi. Mieluiten enemmän.

Sain irrotettua tänään terottimesta terän. En tiedä minne olen vanhan jemmannut.. Pysyin siitä niin kauan jo erossa..

Some nights I wish that this all would end

Yritin löytää terottimen terän jonka viimevuoden loppupuolella piilotin. En löytänyt sitä.. Kaivan sakset esille, saavat riittää. Katson pitkästä aikaa kuinka punaiset viivat syntyvät kuin tyhjästä..

Neljättä päivää putkeen ahdistaa.. tai en tiedä. En oikein osaa sanoa mitä tämä on.. Välillä sydän hakkaa tuhatta ja sataa; pitkin päivää rintakehän kohdalla tuntuu painetta, kuin sen päällä olisi tiiliskiviä.. koko keho tuntuu oudolta, melkein puutumisen rajalla. En osaa sitä kunnolla selittää..

Tänään tuli syötyä aivan liikaa.. tunnen kuinka jenkkakahvat kasvavat, kuinka rasvapisarat kertyvät yksi kerrallaan vatsan ympärille, jalkoihin, joka puolelle. Vihaan itseäni. En ansaitse paikkaa tässä maailmassa, en kuulu tänne.. Paikkani on jossain muualla, ei täällä.
Mietin taas tänään miten voisin vain lopettaa kaiken. Nousta bussiin, mennä rauhalliseen paikkaan ja vain lopettaa kaiken.
Kaupungilla kävellessä harkitsen vakavasti auton alle hyppäämistä, tai kun kävelen sillalla, katson kaidetta ja näen jo mielessäni kuinka heitän repun maahan, kiioeän kaiteelle ja hyppään, lennän. Voisin jatkaa loputtomiin.. Mitä järkeä enää tässä on, jos mikään ei oikein tunnu miltään. Koko maailma ja jokainen päivä tuntuvat päivä päivältä yhä epätodellisemmalta. En oikein ole edes enää varma, onko tämä sittenkään totta vai pelkkää painajaista..

Ulkona paistaa aurinko, mutta ajatukset ovat silti synkkiä kuin yö

Pari viikkoa vierähtänyt viime postauksesta. Siinä ajassa on tapahtunut todella paljon ja kuitenkaan ei ole tapahtunut mitään..

Käytiin perheen kanssa juttelemassa lastensuojelussa ei mitenkään hyvin seurauksin. Itse paikanpäällä ei oikein tapahtunut mitään, vain juteltiin ja pari lisä jutteluaikaa varattiin, ei muuta. Kotona äiti kyllä räjähti taas kerran..

Vaikka menkat tulivat pariviikkoa myöhässä ja yleensä ne tuovat mukanaan myös painon nousun.. Uskalsin käydä vaa'alla vasta niiden jälkeen. Pelkäsin, että paino olisi noussut takaisin 53 kiloon, mutta vaaka näyttikin 51,7 kiloa!!! Kohta kaksi kiloa pudotettu, periaatteessa kolme, jos alussa ollut lisäkilo lasketaan mukaan.. Tavoitetta kohti on matka kulkemassa!

Eilen tuli käytyä ensikertaa nupossa. Ilman ahdistusta ja lukkoon menemistä siitä ei päästy. Onneksi Sade oli mukana. Vaikka vihaan näyttää niitä ns negatiivisia tunteitani muille, varsinkin ahdistusta, niin tällä kertaa en pystynyt sitä Sateelta peittämään. Ja se vain lisäsi ahdistusta.. En pystynyt taaskaan avaamaan suutani. Puhuttiin vain perheasioita. Vaikka ahdistus oli pilvissä, eivät he sitä huomanneet. Miten pystyn peittämään ahdistuksen niin hyvin muilta? Katsotaan jos saisin sen suuni auki ensiviikolla..

Viikon parhaan uutisen sainkin sitten eilen, elikkä: pääsin kesälle 3-4 viikoksi nuorisovaihtoon ITÄVALTAAN!!! Se on ollut ehkä viikon ainoa asia joka on saanut minut tuntemaan jotain muutakin kuin ahdistusta. Edes näiden penkkarien seuraaminen ei hetkauta. En tunne mitään. Ehkä hieman ahdistusta.. No, onneksi nämä ovat hetken päästä ohi..